Lily

Sinisissä

Sinisissä
eleonorah

Kaksi kuukautta koulun alkuun

photo-1469122312224-c5846569feb1.jpg

Koulun alkuun on nyt tasan kaksi kuukautta aikaa, sillä tiistaina 28.8.2018 kello 08.30 pitäisi olla uuden opiskelupaikan aulassa, asiaankuuluvan hukassa ja jännittyneenä. En oikein vieläkään osaa aivan ymmärtää sitä, että koulu tosiaan alkaa ihan pian – olenhan ottanut opiskelupaikkani vastaan jo puolitoista vuotta sitten. Näinä päivinä moni muukin on saanut tiedon uudesta koulupaikastaan ja heille se opintojen aloitus ihan lähitulevaisuudessa varmaan tuntuu paljon konkreettisemmalta ja todemmalta kuin minulle. En oikein osaa selittää sitä. 

Huomaan olevani jo aika hermostunut. Tai oikeastaan olen ollut sitä jo pari kuukautta – ainakin. On päiviä, jolloin en mieti koko koulun aloitusta lainkaan, kun taas joinain iltoina en meinaa saada unta ollenkaan, kun mietin sitä pääni puhki. En oikein pidä odottelusta.

Odotellessani olen kuitenkin yrittänyt tehdä mahdollisimman paljon asioita, jotka täytyy olla hoidettuina ennen koulun alkua, kuten:

  • ilmoittautunut läsnäolevaksi – tietenkin.
  • rekisteröitynyt käyttäjäksi koulun sähköisiin palveluihin ja saanut sitä kautta oman käyttäjätunnukseni, sähköpostiosoitteen ja myös opiskelijanumeroni. Aina välillä olen käynyt käyttätunnukseni ja salasanani turvin seikkailemassa koulun intranetissä ja koittanut opiskella sen käyttöä, mutta tämä on minusta tylsää joten olen jättänyt sen vähemmälle. Kokemuksesta tiedän kuitenkin senkin, että koulun omat atk-opastustunnit ovat vieläkin tylsempiä ja puuduttavampia, joten sinänsä olisi ihan hyvä perehtyä aiheeseen itse jo vähän etukäteen.
  • liittynyt opiskelijakunnan jäseneksi ja tilannut opiskelijakortin. En malta odottaa, että saan taas pitkästä aikaa opiskelijakortin! Tosin hieman hirvittää, miltä pari päivää sitten miehen kanssa räpsityt kuvat näyttävät sitten valmiissa kortissa. Veikkaisin, että kuitenkin paremmalta kuin ne viralliset studiossa otetut passikuvat. 
  • täyttänyt koululle selvityksen aiemmista opinnoistani. Omalta osaltani tämä oli aika helppo, sillä aikaisemia sote-alan opintoja minulla ei ole.
  • hankkinut läppärin ja pyörän. Oma läppäri on aika ehdoton opiskeluissa ja sitä on kuulemma myös kannettava säännöllisesti mukana koulussa. Vanha läppärini oli sen verran vanha ja hidas, että se oli käytännössä käyttökelvoton ja niinpä viimeiset pari vuotta olemme mieheni kanssa käyttäneet yhdessä hänen lähemmäs kymmenen vuotta vanhaa macbookiaan. Ehkä siis oli jo aikakin hommata itselleni ihan oma kone. Myös pyörän hankkiminen tuli ajankohtaiseksi viimeistään nyt, sillä tarkoitus olisi kulkea n. viiden kilometrin pituinen koulumatka pääasiassa pyörällä. 
  • liittynyt Tehy:n ja Sairaanhoitajaliiton jäseneksi. Tämän voisi kai ihan hyvin tehdä vasta koulun alettuakin, mutta innokkaasti tein sen jo nyt. Opiskelijalle Tehyn jäsenyys on ilmainen, Sairaanhoitajaliiton jäsenyys maksaa opiskelijalle 15 euroa vuodessa. 
  • liittynyt facebookin Sairaanhoitajaopiskelijat-ryhmään. Sieltä on kyllä saanut tosi paljon konkreettista tietoa opiskeluista (ja välillä tuntuu, että ennen kaikkea sen haasteista ja nurjista puolista – hyvä kai niihinkin varautua ennakkoon).

En kuitenkaan tunne olleeni loppujen lopuksi kovinkaan aikaansaava, sillä vielä pitäisi ainakin:

  • kaivaa esiin tarvittavat alkuperäiset todistukset, jotta ei tarvitsisi tehdä sitä sitten paniikissa viimeisenä iltana (minähän olen tunnetusti todella järjestelmällinen ihminen, jolla on kaikki paperit ja dokumentit aina siististi tallessa ja omilla paikoillaan). Todistukset pitää olla koululla mukana ensimmäisenä päivänä.
  • hakea Kelasta opintotukea ja -lainaa. Koska olen alanvaihtaja, niin opintotukikuukausia minulla taitaa olla jäljellä enää suurin piirtein yhden vuoden verran. Siitä olen kuitenkin iloinen, että olen aiemmissa opinnoissani elättänyt itseni säästöillä sekä työnteolla, joten aikaisempaa opintolainaa minulla ei ole. Siispä ei tunnu kovin pahalta ottaa sitä nyt.
  • huolehtia siitä, että rokotusasiat ovat kunnossa ja täyttää koululle tarvittava rokotustietolomake.
  • hankkia opiskeluvälineitä: kalenteri (olen vannoutunut paperisen kalenterin käyttäjä!), kyniä, kumeja ja sen sellaista. Myös penaaliostoksille on lähdettävä, tarvisinkohan uuden koulurepunkin? Näitä asioita miettiessä tuntuu jotenkin hassulta, että minusta todella tulee taas opiskelija. 
  • sopia tutustumiskäynti lasten päiväkotiin. Niin tämä liittyy kyllä opintojeni aloitukseen siinä mielessä, että mun muruset tosiaan aloittavat päiväkotitaipaleensa samoihin aikoihin kuin minä aloitan koulun. Heillä on onneksi jo päiväkotipaikka ja päiväkoti sijaitsee sopivasti kouluni vieressä – luultavasti työnjako useimmiten menee niin, että isä vie lapset ja minä haen heidät koulupäiväni jälkeen. Toivon, että päiväkodin aloitus sujuu hyvin ja että lapset tykkäävät olla siellä, jotta kaikki koulupäiväni eivät alussa mene sen murehtimiseen. Syyskuu tulee kyllä olemaan niin iso elämänmuutos koko meidän perheelle. En oikein tykkää ajatella koko päiväkotiasiaa ja koitan aktiivisesti työntää sen pois mielestäni, mutta välillä olen koittanut piristää itseäni ostamalla lapsille uusia söpöjä päiväkotivaatteita syksyä varten. Järkevää, tiedän.

Mitähän vielä? No ainakin olen myös perustanut tämän blogin ja koittanut myös etsiä netistä tietoa opiskelusta, sairaanhoitajan työstä ja kaikesta muusta aiheeseen liittyvästä. Pitäisi nyt lähipäivinä – ja viikkoina saada ruksittua tehdyksi nuo listan loputkin asiat (ja kaikki ne muut, jotka tästä olen unohtaunut) niin voisi sitten hyvillä mielin keskittyä nautiskelemaan loppukesästä. Tiedän, että nämä kaksi kuukautta tulevat menemään ihan liian nopeasti kuitenkin. Onneksi niihin mahtuu vielä ainakin yksi ulkomaanmatka ja varmasti monta muutakin ihanaa kesäseikkailua, suurta tai pientä.

Kuva: Unsplash

Avainsanat:
Työ ja raha Opiskelu
eleonorah

Viimeinen kotiäitikesä

family-434708_1280.jpg

Blogi on hieman jäänyt unholaan, sillä olen keskittynyt nauttimaan kesästä. 

Alkukesä onkin hellinnyt lämmöllään enkä voi uskoa, että juhannuskin on vasta edessäpäin. Olen rakastanut jokaista sekuntia (niitä raskaita ja ultimaattisen pitkiäkin), ollut samaan aikaan äärettömän onnellinen ja haikea. Haluaisin, että aika kulkisi hitaammin ja että syksy ei tulisi niin äkkiä. Odotan kyllä koulun alkua ja uutta elämäntilannetta suuren innostuksen ja motivaation vallassa, mutta en voi silti olla tuntematta myös katkeransuloista surua ja luopumisen tuskaa ajatellessani sitä. 

Olen ollut kotiäiti viimeiset kolme vuotta. Esikoiseni täytti juuri kolme, kuopus keväällä vuoden. Lapsillani on ikäeroa vain 1v10kk enkä heidän välissään ollut lainkaan töissä, vanhan työpaikkani jäätyä entiseen kotikaupunkiimme. Voin siis sanoa, että tähän elämään on tottunut, niin hyvässä kuin pahassakin. En sano, että nämä kolme vuotta olisivat olleet pelkästään auvoisia ja ihania, sillä kotona oleminen ja kahden ihmisentaimen kasvattaminen osaa olla myös äärimmäisen vaikeaa ja uuvuttavaa puuhaa. Ajoittaisesta rankkuudestaan huolimatta olen kuitenkin ollut enimmäkseen onnellinen saadessani olla kotona lasteni kanssa ja vaikka kaipaankin kovasti jo myös muuta, erilaista sisältöä elämääni, niin ei tämän yhden (ja ainutlaatuisen!) aikakauden loppuminen ihan helpoltakaan tunnu. On ollut ihanaa saada seurata lasten kasvua ja kehitystä aitiopaikalta, ihan tästä vierestä. On ollut ihanaa saada suunnitella päivistä ihan sellaiset kuin kunakin päivänä sattuu huvittamaan: aamuisin ei ole pakko kiirehtiä minnekään vaan voi olla yökkäreissä vaikka keskipäivään saakka, ei tarvitse juosta bussiin tai värjötellä räntäsateessa pysäkillä, ei ole deadlineja eikä varsinaista stressiä oikein mistään. Voi treffata äitikavereita ja parantaa maailmaa kahvikupin äärellä samalla kun lapset leikkivät keskenään, jaksaa lukea kirjoja tai blogeja kun ei tarvitse tehdä läksyjä tai päntätä kokeisiin ja talvisin ehtii ulkoilla aina valoisaan aikaan ja jäädä iltaisin sohvannurkkaan loikoilemaan. Kotiäidin elämästä on helppo keksiä lukuisia ihania puolia, vaikka totta kai siihen mahtuu myös itkua ja hermojen menetystä, yksinäisyyttä, huonosti nukuttuja öitä ja tunnetta siitä, että vuorokaudesta ei lopu tunnit kulumallakaan. Silti plussat voittavat miinukset mennen tullen.

Aikansa kutakin, sanotaan. Muistan ajatelleeni, kun sain tiedon koulupaikastani loppuvuodesta 2016, että siihen koulunalkuun on vielä pieni ikuisuus. Äitiys- ja vanhempainvapaideni vuoksi pystyin lykätä koulun aloitusta 1,5 vuotta eli ensi syksyyn saakka. Se, että minä ihan oikeasti alkaisin opiskella sairaanhoitajaksi, tuntui silloin (ja on tuntunut pitkään) jotenkin utopistiselta ajatukselta, kaukaiselta haaveelta joka tapahtuisi joskus sitten hamassa tulevaisuudessa, ikään kuin ei tässä ajassa ja paikassa ollenkaan. Niin paljon kuin koulun alkua odotankin, niin samalla olen myös pyrkinyt (enemmän ja vähemmän tietoisesti) unohtamaan koko asian ja työntämään sen jonnekin kauas mielen syvyyksiin. En ole oikein halunnut ajatella koko asiaa ja suurin syy siihen on tuo minun kuopukseni. Syyskuussa hän täyttää vasta 1v5kk ja sydäntä raastaa ajatus siitä, että joudun laittaa vauvani päiväkotiin niin pienenä. Joo, tiedän kyllä, että moni lapsi on mennyt paljon aiemminkin ja hyvin siitä selvinnyt, mutta ei se kauheasti lohduta kun oma tunne on mikä on. Olen aika varma siitä, että meille ei näiden kahden lisäksi enempää lapsia tule, ja luultavasti senkin vuoksi haluaisin pitää tämän pienen lähelläni mahdollisimman pitkään. Musta on ollut ihanaa, kun olen voinut tarjota rauhallisen varhaislapsuuden esikoiselleni, joka on saanut olla näin pitkään kotihoidossa, ja tunnen jonkinlaista syyllisyyttä ja surua siitä, etten voi antaa samaa kuopukselle. Kuopus vielä sattuu olemaan todella kova äidin perään, mikä ei ainakaan tee tästä yhtään helpompaa. Itkettää jo valmiiksi ajatus siitä, että pian joku muu kuin minä hoitaa minun pieniä niin ison ajan päivästä. En yllättyisi, vaikka koko päiväkodin aloitus olisi loppujen lopuksi paljon kovempi paikka äidille kuin lapsille.

No, onneksi tässä on vielä koko ihana kesä aikaa nauttia viimeisistä kotiäitiyden rippeistä, joita vielä on jäljellä. Aion ottaa näistä päivistä kaiken irti ja nauttia täysin rinnoin tästä ajasta. Mieli on siis todella ristiriitainen, sillä vaikka en haluaisi tämän kesän loppuvan ikinä niin en silti voisi myöskään olla innostuneempi siitä, että pääsen pian opiskelemaan haavealaani! Luulen, että on vain tehtävä hieman surutyötä tästä tämän aikakauden loppumisesta, jonka jälkeen voin kääntää uuden sivun elämässäni iloa ja intoa puhkuen. Pitäisiköhän pikku hiljaa alkaa tehdä myös jotain konkreettisia valmisteluja ennen koulun alkua, tilata vaikka opiskelijakortti ja sen sellaista?

Kuva: Pixabay

Avainsanat: ,
Suhteet Oma elämä