Hääkimppuja ja känniääliöitä

Kesähäät.

Itsekin ehdin jo kerran sellaisia suunnitella. Sen miehen kanssa, josta EI puhuta.

Olin katsonut kaiken valmiiksi, en millään pikkutyttömäisellä tavalla, sulhasesta välittämättä, vaan nimenomaan meidän molempien näköisesti. Sitten kihlattuni pudotti sivulauseessa niinsanotun ”EI-pommin”. ”Mä en sitten halua naimisiin.” Kesken täysin eriaiheisen keskustelun.

Muistan sen luopumisen tunteen, jäin vain katsomaan ikkunasta ulos, enkä vastannut sanaakaan. Tuntui muutenkin, että jokin oli muuttunut. Ehkä se toinen nainen oli sitten jo kuvioissa, mene ja tiedä. Olin jo joutunut luopumaan lapsihaaveista, ja sitten vielä häähaaveista, ja juuri sillä hetkellä tuntui, kuin koko maailma olisi romahtanut. Se oikea romahdus tuli tosin vasta paljon myöhemmin ja paljon tuskallisempana kuin olin osannut kuvitellakaan. 

Viikonloppuna vietimme lapsuudenystäväni häitä, sulhasenkin olen tuntenut kauan, vaikken läheisesti. Ihana pari, kaunis morsian ja kaikesta päätellen todella onnellinen sulhanen. Kaikki meni loistavasti, ruoka oli hyvää ja hääväki hyvällä tuulella. Jopa sää suosi kuin ihmeen kaupalla. Nyt osaan olla jo onnellinen muiden puolesta, vaikka hieman se edelleen kirpaisee. Hääkimpunkin onnistuin väistämään, ihan tarkoituksella. 

(Jaa että oliko siellä vapaita miehiä? No, ei minun makuuni. Liian humalassa, eikä muutenkaan mun tyyppiä. Humalaiset miehet eivät vaan vetoa muhun millään tasolla. Tanssimaan pääsin sentään, vaikkakin varattujen miesten kanssa. Vaimoja se ei näyttänyt haittaavan. Hyvä näin.)

R.