Rankkasade

Nainen

Herätys 5:45. Torkutan ihan vähän. Kahvinhimo voittaa ja nousen. Saan hetken rauhassa tehdä omia aamujuttujani. Aamun rutiinit ovat minulle todella tärkeitä ja ne ovat olleet vuodesta toiseen samat; kahvia, meikkaus, tukan laitto ja pukeminen. Joka välissä vähän lisää kahvia. Käyn herättämässä lapsen, joka ei suostu nousemaan tai pukemaan.

Aamu lapsen kanssa on yhtä taistelua. Olen itse selvästi nukkunut taas aivan liian vähän ja puran väsymyskiukun lapseeni, jota hoputan pukemaan ripeästi, että päästäisiin lähtemään. Olemme myöhässä aikataulusta. Taas.
Ulko-ovea sulkiessani muistan, etten käynyt antamassa pientä pusua avopuolisolleni, joka jäi vielä nukkumaan. Harmittaa, koska joka kerta kun olen lähtenyt aikaisemmin töihin, olen hiipinyt antamaan pienen pusun. Työnnän kuitenkin harmituksen pois, sillä voimmehan illalla pussailla.

Kävely päiväkodille kestää ja kestää. Lapsi kiukuttelee koska ei jaksa kantaa reppuaan, jonka välttämättä halusi ottaa mukaan. En ehdi junaan. Odotan seuraavaa. Soimaan itseäni huonosti menneestä aamusta. Oma moka, että myöhästyin. Eikä saisi mennä samalle tasolle kiukuttelevan lapsen kanssa, mutta joskus (lue: lähes aina) se menee siihen. Kirpeä syysaamu saa kuitenkin mielen vähän kirkastumaan ja nappaan pari kuvaa itsestäni ja lähetän avopuolisolleni toivottaen mukavaa työpäivää.

Syyskuu, eli voin laittaa jouluisen soittolistan soimaan. Kuuntelen koko junamatkan iloisia joululauluja ja mietin, kuinka tänä vuonna joulua vietetään ja mitä lapsille lahjaksi. Ajatukset harhailevat joulusta taas kahviin ja päätän ostaa sellaisen mukaan. Pääsen töihin ja laitan työmoodin päälle. Päivä menee nopeasti ja olen oikeastaan ihan hyvillä mielin. Iltapäivällä kollega pyytää iltapäiväkahville ja suunnittelemme tulevaa seminaaria.

Iltapäivällä alkaa sataa.

Sade yltyy ja yltyy ja mietin miksi laitoin ballerinat aamulla jalkaan. Tai ylipäätään aivan liian vähän vaatetta. Ajatus kävelemisestä päiväkodilta kotiin saa taas aamuisen kiukun ja ärsytyksen nousemaan pintaan.

Jalat kastuvat jo matkalla junalle. Käyn päiväkodilla hakemassa lapsen, joka oli hetkeä aikaisemmin kastunut mutta saanut lainavaatteet ylleen. Lähdetään kävelemään kotia kohti sateen edelleen vaan yltyessä. Ärsyttää. Ja ärsyttää, että lapsi ei kävele (taaskaan) ripeämmin. Ärsyttää ja harmittaa, että ylipäätään joudumme kävelemään kaatosateessa kotiin. Yritän kuitenkin jutella lapsen kanssa päivästä ja ehdotan, että käymme kaupassa hakemassa lohtunamia. Olen tässä vaiheessa jo aivan läpimärkä. Myös laukkuni on läpimärkä ja yritän epätoivoisesti suojata läppäri muovipussilla.

Kaupassa suuntamme keksihyllylle ja valitsemme molemmat omat keksipaketit. Ärsytys vain jostain syystä kasvaa enkä voi ajatella muuta kuin, että haluan kotiin. HETI. Kävelemme kaatosateessa kotiin ja sovimme lapsen kanssa, että otetaan lämpimät suihkut ja vaihdetaan kuivat ja mukavat vaatteet ylle.

Olen aivan loppu ja annan lapsen katsoa telkkaria koko illan. Telkkarin katselun ohessa käymme läpi lapsen pieniksi menneitä syksy- ja talvivaatteita ja lahjoitimmekin pienen kassillisen vähävaraiselle perheelle Facebookin roskalava-ryhmän kautta.

Olemme illan kahden koska avopuoliso on jalkapallopelissä. Hän on kuitenkin aikaisemmin päivällä arvioinut olevansa kotona puoli yhdeksän ja soittavansa matkalta. Ilta lapsen kanssa menee lopulta nopeasti ilman suurempia taisteluja.

Laitan lapsen ajoissa sänkyyn ja keitän itselleni teetä. Kellon ollessa vähän yli kahdeksan varmistan, että puhelimessa on äänet päällä. Ajatus siitä, että kohta puhelin soi saa mielen iloiseksi ja mieleen tulee ne kutkuttavat ajat, kun vielä olimme suhteemme alussa ja toisen viestit tai soitot saivat sydämen pakahtumaan riemusta. Ei sillä, etteikö ne edelleen saisi sydäntä pakahtumaan, viestien sisältö on vain muuttunut arkisemmaksi. Arki on kuitenkin se, mitä olin toivonut. Arkea yhdessä. Mutta nyt olinkin yksin omien odotusten ja ärsyttävien ajatusten kanssa. Kellon lähestyessä puolta aloin jo hieman huolestua. Puhelin ei ole soinut eikä ole tullut viestiä. Itsehän en voi laittaa viestiä, koska en halua vaikuttaa mitenkään hölmöltä tai epätoivoiselta. Vilkuilen kelloa vähän väliä ja päätän lopulta, että klo 21:05 soitan. Samassa puhelin lopulta kuitenkin soi enkä saa peitettyä pettymystä äänessäni, joka vielä lisää omaa ärsytystä. Toisien sanoen ärsyttää se, että ärsyttää. Tiedostan, että väsymys saa tämän tunteen kukoistamaan, mutta en voi asialle mitään.

Olen aivan tolkuttoman väsynyt ja mieli allapäin, kun avopuolisoni vihdoin tulee kotiin. Yritän parhaani mukaan peitellä pahaa mieltä mutta tiedän, että epäonnistun.

Käymme hiljalleen läpi päivän tapahtumia ja saan sanottua, että harmittaa kun ei tullut väliaikatietoa. Harmittelen myös, ettei koko päivän ole ollut läheisyyttä ja kun sitä yritän saada, hän poistuukin. Petyn taas, sillä olisin halunnut vain yhden lämpimän halauksen. Sellaisen, jolla kaikki paha mieli ja ärsytys lopulta katoaa. Niin ne aina tekevät halauksessa. Lopulta vatvomme tätäkin asiaa vielä sängyssä ja mieli musertuu taas. Olen aivan liian väsynyt tällaiseen.

Lopulta itkettää, että olen niin kovin hölmö ja teen pienestä asiasta omassa mielessä kovin ison. Mutta onneksi saan lopulta käpertyä kainaloon ja kaikki on hyvin. Edes lyhyeksi jäävät yöunet eivät haittaa. Ne ovat seuraavan päivän murhe.

Mies

Herätyskello soi 7:45. Hamuan kädellä vasemmalle, ei tunnu rakkaani lämpöä, peittoa vaan käden kantamattomiin asti. Katsahdan makuuhuoneen ovelle ja näen valon. Ajattelen, että varmasti alakerrassa hän touhuaa aamupuuhiaan. Kahvinkeittoa ja meikkihommia, sekä tukan harjauksia. En ole koskaan ymmärtänyt kuinka paljon eri asioita naisten pitää aamuisin hoitaa.

Koitan olla hiljaa, ettei hän huomaa minun heränneen ja ryntää laittamaan valoja vielä päälle. Että voisin pienen hetken vielä lepäillä hiljaisuudessa. Selailen kännykkää ja huomaan Instagrammissa kuvan puolisostani hymyilemässä jossain ulkona, matkalla töihin. Hetken hämmästyksen jälkeen tajuan, että ehkei kotona olekaan ketään. Eli ei tarvitsekaan jonottaa keittiössä, vessassa ja eteisessä, koittaessani päästä säädylliseen kuntoon töihin mennäkseni. Nousen ja käyn pikasuihkussa, vaatteet niskaan ja parinkymmenen minuutin päästä olen matkalla töihin.

Toimistotyövuoro kello yhdeksästä viiteen, voiko olla tylsempää. Onneksi päivän mittaan alkaa tipahdella erilaisia askareita ja kello kuluu. Eniten kiinnostaa lounas, ei hitto jotain ihme kalarullia. Onneksi salaattipöydästä löytyy kebab-lihaa. Eli saa kivan kebabsalaatin. Illalla oleva jalkapallo-ottelu alkaa täyttää ajatuksia. Tarkastan vielä kokoonpanoja ja vastailen WhatsApp-viestit.

Lounaan jälkeen taivas repeää ja työporukalla ihmetellään ikkunasta. Katsellaan, että eipä olisi mukava olla nyt ulkona. Itsekseni pohdin, että onkohan nurmi aivan märkä illan ottelussa ja että tarvitsen kyllä jostain sateenvarjon mukaani matkaan. Ehkä äidiltäni, joka asuu lähellä työpaikkaani.

Lähden puoli tuntia aiemmin töistä, jotta ennätän ajaa kentälle ajoissa. Koukkaan äitini kodin kautta, josta nappaan sadeviitan. Huono valinta, enhän minä osaa sitä edes pukea päälle kunnolla, perillä taistelen vartin, ennen kuin pääsen viitan sisään. Muu joukkue nauraa toilailulleni. Ottelu on yhtä mudassa pyörivää kaaosta. Onneksi voitetaan. Lähden kuljettamaan paria kaveria keskustan kautta kotiin, ajattelen että ei ole minulle iso vaiva, mutta heille iso apu, sillä kello alkaa lähentyä yhdeksää.

Muistan ajaessani luvanneeni olla kotona noin 20:30. Nälkä alkaa tuntua, lounaan jälkeen en ole saanut mitään ruokaa vatsaani. Päätän koukata vielä McDonaldsin kautta. Kun saan kaverit kyydistä, soitan kotiin. Puhelimeen vastaa murtuneen ja pettyneen oloinen puoliso. Ihmettelee, että missä kuhnailen ja miksen ole viestinyt. Tunnistan, että nyt pitää löytää ymmärrystä. Kokoan kaikki voimani, ottaakseni tunteen vastaan ja ollakseni vielä mukava. Väsymys ja nälkä tuntuvat jo musertavilta. Onnistun. Taputan itseäni olkapäälle ja nappaan Drive-in luukulta tilaamani ruuat matkaan.

Ajan kotipihaan ja kävelen rivitalomme päätyasuntoon, toivon etteivät kyttäävät naapurit ole enää hereillä. Sade on laantunut. Rakkaani odottaa sohvan kulmalla hautautuneena peittoihin, katsellen jotain rakkausdraamaa. Vaistoan ja näen sen pettymyksen ja harmituksen, jota hän on pidätellyt, varmasti läpi koko päivän.  Ahmin äkkiä evääni ja asetun sohvalle makaamaan jalat vastakkain hänen kanssaan. Kysyn, että miten päivä on mennyt, jotta saisin ulos ne asiat, jotka ovat tunteen hänelle tuoneet.

Selviää, että kaikki on mennyt kehnosti johtuen kastumisesta säässä ja lapsen viemisestä päiväkotiin asti. Viestimättömyyteni ja myöhäinen kotiintuloni on ollut viimeinen niitti, koska hän on koittanut valvoa odottaen. Mietin, että taustalla varmasti vaikuttaa aiemmat huonosti nukutut yöt. Kokoan vielä kerran voimani ja koitan olla mahdollisimman ymmärtävä ja lempeä. Samalla kuitenkin puolustaen omaa väsymystäni selittämällä, että oma päiväni ei vain ole antanut minulle rakoa muistaa hänen vastoinkäymisiään, mutta hän silti on minulle tärkeä.

Saamme puhuttua pahimmat asiat ohi. Hän koittaa tulla lähelleni, mutta karkaan vessaan ja hammaspesulle, koska mietin etten jaksa valvoa enää kauaa. Sanon, että halataan yläkerrassa sängyssä. Siitä vielä jonkinlaista pientä kipinää ja taistelua hän koittaa saada aikaan, mutta sanon vaan, että olen tässä nyt ja tarjoan kainaloa. Pikkuhiljaa silmäni vaan sammuvat, kun tunnen rakkaan lämpimän vartalon paineen vasemmalla puolellani. Ajattelen, että pitkä päivä, mutta olen onnellinen. Hän on niin söpö, kun uskaltaa välillä kimmastua. Uni tulee nopeasti.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *