Ennen ilmeisesti olin vaan ja ajattelin(ko?)

Tuossa menneellä viikolla kun sain viettää neljä ruhtinaallista päivää lomaa elämästäni ja kirmailin vapauden huumassa, mietin välillä, että missä vika kun ei ikävä juurikaan tunnu painavan tätä äiti-ihmistä. 

Istuin sohvalla pitkään vain kuunnellakseni sitä, että mitään ei kuulu. Mikään tavara ei liiku minnekään. Kukaan ei huuda äitiä. Valvoin yöt koska se oli vapaaehtoisesti mahdollista (ne dekkarit!). Katsoin kelloa aamulla ja päätin olla puolen tunnin sisällä sängystä nousemisesta ulkona vain, koska se oli mahdollista. Istuin kahvilassa lukemassa lehteä, hiljaa, yksin, lipittämässä lattea. Se oli ihanaa. Levittelin lehdet, kirjat, kaavat, pahvit, värikynät, kaikki erilaiset sakset ja kankaat pitkin olohuoneen lattiaa ja annoin ajatusten viedä käsiä. 

Ja ajattelin paljon. 

Siis paljon enemmän kaikenlaista, mitä normaalissa arjessa. Mietin, olenko kenties aikaisemmin todella välillä ajautunut yksinäisyyteen ja hiljaisuuteen vain ajattelemaan? Tuntuu kuin edellisessä elämässäni olisi ollut paljon enemmän aivotoimintaa kuin nykyään, kun ajatukset juoksevat omat vaatteet-lapsen aamiainen-lapsen vaatteet-ulkoilu-kauppareissu-päiväunet-kahvi aaah ja vähän opiskelua-ruokaa-ulos-sisälle-nukkumaan -rataa. Päivästä toiseen sama kuvio. Mitä ihmettä aivoilleni on tapahtunut? Ei ole ihme, että välillä, liian usein sitä tulee tiuskaistua perheen toiselle aikuiselle turhan kärtsysti. Oma päänihän on aivan urautunut! Olen takakireä, mäkättävä tiukkis! Häh?!? 

Ja tämän tajuamiseen piti viettää muutama päivä yksin kotona. 

Alkaisin harkita retriittiä todellisena vaihtoehtona lomamatkalle, ellen tietäisi, että tällaista parin päivän kotirauhaa on varmasti luvassa vielä tulevaisuudessakin, eikä sen järjestäminen ole kuin ajoitus- ja neuvottelukysymys.

No onko minussa vikaa, kun en kovasti ikävöinyt? Tulin siihen tulokseen, että ei. Olen ehkä vain niin hyväuskoinen, että kun sain puhelun tai viestejä, että kaikki hyvin, niin uskoin vilpittömästi, että kaikki todella on hyvin. Ja sen verran olen yrittänyt tätä elämää opiskella, että kun joku asia on hyvin, en sitä sen enempää murehtisi, kokopäivämurehtija kun muuten luonteeltani olen. 

Rakkaita ovat molemmat, jokatapauksessa.