Suuteloin Turkuani
Ja stadin kundei harmittaa, on gimmat hottei Turussaaaaaa….
http://www.youtube.com/watch?v=1tCrnyTdsO4
Otsikko on inspiroitunut TurkuTouringin hassunhauskan KissMyTurku -kampanjasta, joka luonnollisesti on taas inspiroitunut tuosta ehkäpä ainakin teekkaripiireissä legendaarisesta mietelauseesta Turku on Suomen perse.
Näin kesän lähestyessä loppuaan ylitseni pyyhkäisee kesänostalgian aalto, etenkin varmaan siksi kun viime viikonloppu meni kotikaupungissa.
Olen käynyt syntymässä ihan jossain muualla, voin joutua asumaan syystä jos toisesta Helsingissä, mutta olen silti turkulainen. Mitä pidempään olen poissa, sitä turkulaisemmaksi muutun. Poden myös välillä erityisen kovaa Turkuikävää. Ja miksi en potisi? Turku oli kotini 26 vuoden ajan, siellä ovat edelleen vanhempani, sisarukseni ja vanhat ystäväni.
Kesään on mahtunut muutama Turun-reissu. Yleensä kun käyn kotonurkilla, ohjema koostuu lähinnä kampaajakäynnistä (juu kyllä, on edullisempaa maksaa bensat Åboon, käydä kampaajalla ja ajaa takaisin, kuin mennä tämän ruoskan kanssa Hkiin frissalle. No en nyt ihan pelkästään kampaajan takia Turussa käy.) kavereiden, sisarusten ja vanhempieni tapaamisesta, syömisestä ja juomisesta ja yleensä on ihan hirvittävä kiire. Ja viikonloppu loppuu aina kesken.
Lapsen kanssa oma kotikaupunkini näyttäytyy itselleni jälleen uudenlaisena. Förillä ajelemisesta tulee elämys. Hansakorttelin hissien käsittämättömyys aiheuttaa päänvaivaa. Palaan jälleen lapsuuteni puistoihin Kupittaalle ja Vartiovuorelle, ja ilahdun, kun ensinmainittu on muuttunut edukseen ja toinen on ihanasti entisellään. Jokilaivalla notkumisen sijasta työntelen kärryjä jokirannassa. Huomaan kaikki kaupungin uudetkin kahvilat ja selvitän lastenhoitohuoneiden sijainnit. Ilahdun joka kerta kun tajua, että kaikki on niin lähellä, että voin vain kävellä.
Kotikaupunkiaan ei oikein ikinä osaa ajatella sellaisena matkakohteena kuin sellaista paikkaa, jota ei ennalta tunne. Turussa tulee mentyä sellaisiin paikkoihin, joihin on aina ennenkin mennyt. Kotoaan hakee tuttua ja turvallista. Oma Turkuni on ainakin jokiranta, puistoja, museoita, ravintoloita, kauppoja ja uintireissuja.
Jokiranta on se, mitä Helsingissä kaipaan eniten. Ja minkä takia tykkään esimerkiksi Berliinistä, Prahasta ja Budapestistä. Kaupungin läpi kuuluu valua vettä. Olkoonkin se sitten vaikka Kaytanhousuja-yhtyeen näkemys, johon en itse yhdy, mutta aina tuo naurattaa. (Varoitus: punkmusiikkia, halveerausta, johon turkulainen toki osaa suhtautua asiaankuuluvalla huumorilla, ja kiroilua)
Jokirannassa istutaan terasilla, jokilaivalla, kävellään sunnuntain krapulalenkkiä, ajetaan fillarilla, ulkoilutetaan koiria ja lapsia, juodaan pussikaljaa ja flaneerataan muuten vaan. Halistenkosken suuntaan mentäessä ihmisillä on astetta sporttisempi asenne kuin alajuoksulle suunnatessa.
Jokirantaa viime toukokuussa
Vartiovuorenmäellä istutaan piknikillä (joka ainakin opiskeluaikoina koostui seurasta ja muutamista viinipulloista), otetaan aurinkoa ja luetaan. Luostarinmäen käsityöläismuseo on etenkin kesäaikaan ja käsityötaidon päivillä elämys niin isoille kuin pienille. Eikä kannata jättää välistä myöskään kahvila Kisällin kauniita salonkeja.
Luostarinmäki. Turku ei-niin-modern.
Etenkin lasten kanssa varteenotettava vaihtoehto on myös Kupittaan puisto, jossa tekemistä riittää Seikkailupuistossa ja Kupittaan maauimalassa. Siellä samaisessa uimalassahan (ja puistossa muutenkin) vietettiin 2000-luvun alussa Koneistoa. Voi niitä aikoja…
Uimaan pääsee Kupittaan lisäksi paitsi Samppalinnan maauimalaan, myös Ruissalon Saaronniemeen. Rohkeasti 8 numeron bussilla ohi Ruisrock-Kansanpuiston ja perille saakka. Ja sitten ei muuta kuin ruotsinlaivoille vilkuttelemaan.
Pari päivää sitten olimme uimassa Saaronniemessä.
Turussa onnistuu välttämään s-eturavintoloita helpommin kuin Helsingissä ainakin siinä mielessä, että Turussa ei tarvitse tehdä varausta kuukausia etukäteen (tosin varaus kannattaa tehdä vaikka edellisenä päivänä) ja hinnatkin ovat kohtuullisemmat. Turkuun on plopsahdellut uusia paikkoja vaikka kuinka poismuuttamiseni jälkeen, ja minä vaan taivallan tutuksi tulleita paikkoja: Trattoria Romana, Mami, Panini, Smör, Tintå, Blanko, Sergio´s. Joskus muinaisina aikoina meillä oli tapana istua illat pitkät Teinin klubilla, Apteekissa ja Koulussa. Ja tietenkin Dynamossa. Ai kamalaa, miten sitä joskus on ollut nuori…
Tästä pääsee paitsi ravintola Smöriin, myös uudelle kirjastolle.
Ja nyt kun pääsen menneitä muistelmaan, niin tuikkaan itseäni suorastaan haarukalla silmään ja mainitsen Ricon. Ehkä ainoa s-eturavintola, jossa en bonuksena ole saanut s-etumakua, vaan ihan hyvää ruokaa.
Silloin kun olin ai-kamalaa-miten-nuori, kahvilla käytiin Aschanilla ja Fontanassa ja siinä paikassa jokirannassa, mikä nykyään kulkee nimellä Café Art. Fontanassa on jo monen vuoden ajan kaikki tuolit olleet samanlaisia, mikä on vähän vähentänyt paikan viihtyisyyttä ja toisaalta, katukuvaan on tullut muitakin vaihtoehtoja edellämainittujen lisäksi. Nykyään jalat marssivat helpoiten Yliopistonkadun Café Braheen tai Apteekkimuseon takana sijaitsevaan Café Qwenseliin.
Café Qwenselissä kahvin saa kannussa ja kupit seisovat jaloillaan.
Aboa Vetus&Ars Novan Aula Café on myös erityisen mukava paikka, etenkin sunnuntai-aamupäivisin lasten kanssa. Siellä on tilaa, piha ja hiekkalaatikko sekä iso vessa. Ja koska kyseessä ei ole leimallisesti ”perheravintola” (mitä ikinä se sitten meinaakaan), myös lapsettomat ja krapulanparantelijat viihtyvät.
Paikkoja, joissa itselläni on ollut tapana käydä, mutta joissa syystä tai toisesta en ole vähään aikaan visiteerannut ovat Turun linna, Taidemuseo, Wäinö Aaltosen museo ja Biologinen museo. Turun linnassa on perusnäyttelyiden lisäksi mielenkiintoisia vaihtuvia näyttelyitä, Taidemuseon kokoelmat käsittävät monia kotimaisia klassikoita, Wäinö Aaltosen museon arkkitehtuuri on jotenkin kummallisen rauhoittava ja Biologisessa museossa viihtyvät lapsetkin. Turussa asuessani kävin museoissa ja näyttelyissä harva se viikko, kun taas jostain syystä Helsingissä olen huomannut, että ei jestas sentään, en muista milloin viimeksi…
On perin juurin outoa kirjoittaa kotikulmistaan. Tuntuu kuin pilkkoisi todellisuutta pieniksi palasiksi, jotka eivät kuitenkaan vastaa täysin todellisuutta. Siis sitä omaa turkulaista todellisuuttani.