Ei niinkään synnytyksestä kuin äitiydestä
Äidiksi tulemisen konkreettisin hetki on Lilyssä viime aikoina saanut ansaittua huomiota. Koska olen naputellut omaa kantaani jo toisaalle, menen itse vähän ajassa eteenpäin vaikka yläkäsite, äitiys pysyykin samana.
Ja tämä on nyt pitkällisen mietinnän tulos, koska aihe on pyörinyt mielessä jo parin viikon ajan. Parin kaverin kanssa näitä on puitu kahvilla ja lounaalla ja viimeisimmän keskustelun seurani kiteytti loistavasti lauseeseen ”siis mikä ihme tää juttu nykyään oikein on?”
Äitiys. The final frontiert. These are the voyages in the world of motherhood. Continuing mission to explore strange new worlds, to seek out new life and new civilizations. To boldly go where she hasn´t gone before. Kuulkaa William Shatnerin ääni korvissanne. Ja upotkaa äitiyteen.
Ennen maailmassa, silloin kun kouluun hiihdettiin kesättalvet, naiset synnyttivät perunapellossa vähän ähkäisten siinä samalla kun kuokkivat routaiset potut perheensä hengenpitimiksi ja Kekkonen oli presidentti, ihmiset menivät ja saivat lapsia ihan tuosta noin vain. Ja sen jälkeen he elivät. Lapset muuttivat tietenkin arkea, mutta keskiössä ei ollut lapsi, saatika äitiys moninaisine määritteineen. Tässä kohtaa ensimmäinen kommentoija kaivaa esiin avainkaulalapset ja muut surkeudet, mitä menneisyydessä on ollut, mutta se ei ole nyt se pointti. Vaan se, että ollaankohan tässä äitiyden tai ehkä mieluumminkin, näin (näennäis)tasa-arvoisessa maailmassa kun elämme, vanhemmuuden määrittelyssä ja uudelleenmäärittelyssä menty ihan hiukan liian pitkälle?
Kuului tarinaa päiväkodin vanhempainillasta. Siellä joukko vanhempia oli ilmaisut huolensa siitä, pystyvätkö lapset verkostoitumaan tarpeeksi ja saamaan kaiken mahdollisen hyödyn irti eri taidoin varustetuista lastenhoitajista ja lastenarhanopettajista. Kyllä, käytetyt termit olivat siis ”verkostoitua” ja ”hyötyä”. K.o. lapset puolestaan olivat pääosin alle 3-vuotiaita.
Toisen mielestä äidit syntyvät marttyyreiksi, joiden tulee vaikka polttaa jalkojaan helvetin liekeissä, jos lapsi ilmaisisi että toivoisi näin tapahtuvan. Äiti voi ja saa olla vähän katkera, mutta viis siitä kunhan lapsi saa tahtonsa läpi.
Kolmannen kanssa juttu etenee aina tiettyä kaavaa: kysellään mukakuulumiset ja sen jälkeen alkaa armoton vertailu siitä, kumman lapsi on parempi ja taidokkaampi. Ei auta, vaikka kuinka yrittäisi jo valmiiksi keksi jotain negatiivista omasta lapsestaan, toisen glooria kiillottuu molemmilta puolilta. Tulee mieleen ne ikäihmisten keskustelut, joissa yhdellä on kihti, mutta toisella se on vasemmassakin jalassa, siitäs sait.
Itse elän välillä siinä illuusiossa, että oma pipo on vanhemmuuden suhteen niin löysällä että ihan silmillä roikkuu. Mutta kyllä sitä vertailee itseään, todistelee itselleen hyvyyttään ja koettaa tehdä kaiken mahdollisimman oikein, vaikka ihan hyvin tietää, että monessa asiassa mitään absoluuttista oikeaa ei ole.
Kyllikki Villa on mielestäni sanontut kovin kauniisti ristiriitojen kuuluvan elämään ja kasvattavan meitä ihmisinä. Tartun helpottuneena tähän, mitään zen-tasapainoa, jossa ihminen vain hymyilisi autuaasti elämänsä loppuun saakka, ei olekaan. Luulen, että tämän ajatuksen sisäistettyäni kestän paremmin sitä, miten erilaisia me kaikki kuitenkin olemme ja että olen tehnyt, teen ja teen vastaisuudessakin myös virheitä. Kielätydyn myöskin astumasta mihinkään äitikategoriaan, ellei löydy sellaista otsikolla ”luokittelematon”.