Ihme juttuja työnhausta

Tätä kirjoittaessani istun lähijunassa menossa työhaastatteluun. Olen pätevä, minut kutsuttiin, mutta tiedän jo nyt etten saa paikkaa. Ja jos ihme tapahtuisi, en tiedä, haluaisinko sitä. 

Asia on nimittäin niin kuin usein opettajan työtä hakiessa: paikkaa on useamman vuoden hoitanut menestyksekkäästi henkilö, muodollisesti pätevä, mutta syystä tai toisesta (yleensä syy on raha) häntä ei ole vakinaistettu. Paikka avataan ja myös toimen alkuperäinen hoitaja hakee paikkaansa. Ja yleensä reiluuden nimissä sen saakin. 

Ennen kuin tämä alkuperäinen toimen hoitaja voidaan valita työhönsä, pitää kuitenkin haastatella liuta ihmisiä. Siinä sekä herätetään hakijoista turhia toiveita sekö stressataan toimen hoitajaa. Byrokratiaa en voivottele, koska systeemi ei ole meistä opettajista vaan lainsäädännöstä ja lain soveltamisesta kiinni.

No mutta miksi ihmeessä edes menen haastatteluun? Menetän tässä sekä rahaa että aikaa. Yhden rehtorin kanssa sovitaan joka toinen kevät puhelimitse, että joo, minua on haastateltu, ettei mene aikaa ja vaivaa hukkaan, kun erään kollegani paikka avataan hakuun säännöllisesti. Perustelen tämän itselleni kokemuksena. Olen käynyt aika vähän sellaisissa työhaastatteluissa, joiden tulos ei olisi minulle edullinen, joten ehkä otan tämän treenin kannalta. Vaikka järki sanoo, että hölmön hommaa.

Ja ai miksikö epäröisin, vaikka paikan saisin? Koska sitä hommaa on nyt useamman vuoden hoitanut eräs entinen opiskelukaverini. Lojaalisuudesta.