Äiti ei koskaan

Huolimatta siitä että äitiys ja perhe-elämä eivät todellisuudessa ole pelkästään yhtä hymyä, siitä harvemmin kirjoitellaan tai puhutaan. Tuntuu, että myytit äitiydestä ovat edelleen vahvasti elossa ja niitä ylläpitävät myös itse äidit, vaikka kenekään elämä tuskin koko ajan on pelkkää onnea soseiden keittelyn lomassa. 

Juttelin lapsettoman ystäväni kanssa äitiyden mukanaan tuomista odotuksista. Häntä mietitytti se, miten lähipiiri suhtautuisi esim. siihen, mikäli hän ei olisikaan kiinnostunut jäämään esimerkiksi hoitovapaalle lapsen synnyttyä. Totesimme, että vaikka isillä on mahdollisuus  jäädä lapsen kanssa kotiin vanhempain- ja hoitovapaalle ja huolimatta siitä että nyt medioissa on ollut esillä isien kotiin jääminen entistä enemmän, ovat asennemuutokset silti hitaita, ja normina on edelleen uhrautuva, kaikkien muiden tarpeet omiensa edelle asettava äiti.

Äiti ei koskaan suutu, eikä tunne vihaa eikä raivoa, ei ole neuvoton, ei itke väsymystään, ei osta valmisruokia, ei näytä pettymystään, ei sairastu eikä tuhlaa rahaa itseensä. Äiti hymyilee hiljaa luoden ympärilleen seesteisen ilmapiirin, on vaatimaton, siivoaa, tiskaa, pesee pyykit ja pyllyt, ehostaa itseään hillitysti, on ystävällinen kaikille, tietää mikä on oikein ja mikä on väärin ja hänellä on ratkaisu joka ongelmaan.

Raskausaikana etenkin keskiraskaudessa, joka oli itselleni haasteellista (ei sitten ollut sitä energistä vaihdan-verhot-kuusi-kertaa kuukaudessa -vaihetta), mietin usein, että mihin sitä on oikein ryhtynyt. Synnytyksestä jäi kuukaudeksi sen verran tuskaisat vammat, että vähän ilkeästi mietin, olisivatko kätilöt ja lääkäri voineet tehdä jotain toisin. Olen itkenyt itkevä lapsi sylissäni, kun mieheni on tullut töistä kotiin. Olen huutanut väsymystäni puolisolleni niin lujaa, että lapsi on säikähtänyt. Olen lähtenyt kotoa ovet paukkuen ulos tunteita jäähdyttelemään. Minä en jaksa siivota koko ajan, joten tylleröinen istuu välillä syöttötuolin alla poimien suuhunsa edellisen aterian jämiä (se on hänestä hyvin hassua). Olen vienyt lapsen päivähoitoon ja painunut itse kosmetologille ja yksin lounaalle. Minusta kotona oli ensimmäisten kuukausien jälkeen tylsää ja hiekkalaatikon reunalla vielä tylsempää. Immuniteettini laski imetyksen myötä niin, että kävin sairaalassa kuumeisena tiputuksessa ja tulin välillä kotiin imettämään. Imin kaikki mahdolliset sairaudet itseeni. Nyt jos joku sanoisi tähän tilanteeseen, että imetä, sanoisin että imetä itse. Minua ei kiinnosta suojapukujen uusimmat kuosit. En käyttänyt kestovaippoja. Ostan edelleen osan lapsen ruoista purkeissa. Meillä ei ole mahdollisuutta hoitoapuun ilman massiivisia järjestelyitä ja rahaa. Meinasin purra neuvolan terveydenhoitajaa, joka aloitti tuhannennen kerran hokemaan rutiineista (joita meillä kyllä on, kiitos vain kun et silloin ensin kysynyt). Olen väsynyt ja vihainen (no en koko ajan). Olen tuntenut oloni maailman yksinäisimmäksi.

Kaikkeen ei ole patenttiratkaisuja. Yksi yksinäisimmistä hetkistä on ollut paikallisessa vauvakerhossa, kun tajusin, että minulla ei ole näiden ihmisten kanssa mitään muuta yhteistä kuin suunnilleen saman ikäinen lapsi. Tylleröinen ei ole koskaan ollut innokas nukkumaan. Refluksin terveyskeskuslääkäri diagnosoi lapsen tylsistymiseksi liian vähän kanssaan leikkivään äitiin (mikä on jännä ajatus, kun lapsi oli viiden viikon ikäinen). Jos haluan nukkua kokonaisen yön, nukun sohvalla korvatulpat korvissa, ja silti saatan herätä lapsen huutoon. Opiskelu ja työssäkäynti tuntuvat mukavilta. Imetyksen lopettaminen ei ollut vähimmässäkään määrin haikeaa vaan todellinen helpotus. En tiedä kumpi meistä vihaa suoja-ja kurapukuja enemmän, minä vai tylleröinen. 

Lapsen kanssa elo on mielestäni huomattavasti laadukkaampaa kuin ilman lasta. Siitä ihanuudesta huolimatta mielestäni negatiivistakin asioista pitäisi pystyä keskustelemaan ilman syyllistystä ja syyllisyyttä. Myöskin isät voivat olla väsyneita ja tuntea riittämättömyyttä. Tässä maassa tunneilmaisu on muutenkin niin rajoittunutta, että negatiiviset tuntemukset olisi mielestäni hyvä oppia jotenkin ilmaisemaan ja kanavoimaan. Sitten ei ehkä tarvitsisi joutua uutisista kuulemaan niin usein niin surullisia uutisia, kuin mitä viime vuosina on lähes tavaksi tullut. 

Tänään on ollut mainio päivä, huolimatta kipeästä selästä. Olemme mm. tanssineet tyllerön kanssa bollywoodia Mimmien tahdissa ja taputtaneet erinomaisen taitaville jäätanssijoille. 

Paistaa se aurinko risukasaankin.