Liekeissä (aurinkorasvan käyttö olisi suositeltavaa)
Elokuun ensimmäisen päivän kunniaksi kävimme eilen tylleröisen kanssa uimassa. Aamu valkeni lupaavan pilvisenä ja toiveekkaina siitä että emme paistuisi elävältä, lähdimme kohti maauimalaa. Tylleröisellä oli kova kiire altaaseen, ja hän raahasi vauhdilla kaverinsa mukanaan ennenkuin me äidit ehdimme kissaa sanoa. Siinä pyyhkeitä levitellessämme mietimme, tarvitsisiko lapsia kuitenkin rasvata, vaikka aurinko oli pilven takana ja allaskin kokonaan varjossa. Tulimme tulokseen, että kyllä vaan tarvitsee, ja pakotimme kitisevät pikkudelfiinimme sen verran kuivalle maalle, että saimme laamittua heihin paksun rasvakerroksen.
Ja sitten mentiin. Isoon altaaseen, pieneen altaaseen, vessaan, pieneen altaaseen, jätskille, isoon altaaseen, vessaan, syömään… ”äiti, kato minua, minä sukellan, äiti, kato, tämä on hauskaa!” Neljä tuntia myöhemmin kotiin palatessamme tylleröinen veteli sikeitä ja itse mietin, olisiko hirveämpää, jos olisin vaikka Saharassa. Kotona synkkä tai oikeastaan kirkuvanpunainen totuus paljastui: hartiat, selkä ja rinnus paperinohuena ja aaaaargh, niin kipeänä! Päätä jomotti, pyörrytti, jano oli kauhea. Päätin sitten tankattuani oikaista hetkeksi.
Havahduin siihen, kun mies tuli kotiin. En sitten kuitenkaan noussut. Kun seuraavan kerran liikahdin, totesin, että suunta on pakastimelle ja kylmäkallet niskaan, vettä niin paljon kuin napa vetää ja rautaisannos särkylääkkeitä, kiitos.
Tuskasta päätellen en ikinä aikaisemmin ole kärtsännyt nahkaani sen halkaisiljaltaan 10 cm:n kokoista aluetta enempää, joka usein Ruisrockin jälkeen hohti punaisen puolikuun lailla niskassa, joka oli unohtunut rasvaamatta. Eipä tullut sitten eilen mieleenkään sipaista sitä rasvaa omiin hartioihin. Tai itseasiassa, tuli mieleen: aina sillin tällöin altaan reunalla käkkiessä, auringon porottaessa niskaan. Mutta sitten piti taas kiitää vessaan, sieltä altaaseen jne jne jne.
Poltin siis nahkani ja sain auringonpistoksen. Nahka taisi palaa kunnolla ensimmäistä kertaa, kuumuudesta ja nestehukasta olen kärsinyt aikaisemminkin. Kannattiko? Ei.
Seuraavan kerran kun pitää ajatella hetki itseään, köytän kersnaakkelin johonkin kiinni siksi aikaa, että pääsen ajatusta pidemmälle.
Tänä aamuna nahka enää punoitti, mutta ei enää onneksi sattunut. Ukkelilla oli hauskanen kysymys: ”Etsä kuitenkin haluis lähtee meidän kanssa uimaan, jos laitetaan sulle vaan tosi paljon tota aurinkorasvaa?”
Juu en.
Ja vähän aikaa mietin, kirjoittaisinko postauksen aiheesta mihin kaikkeen me äidit pystymme ilman isiä, mutta mihin isit eivät pysty ilman meitä (=esim. maauimalareissu). Hillitsen nyt toistaiseksi itseni ja parantelen hartiani.