Mihin se aika taas katosi?

Alkoi syyskuu ja arki täräytti koko voimallaan. Mihin ihmeeseen tämä viikkokin oikein katosi?

Maanantaista torstaihin suurin piirtein tähän:

Herätys! Mikron kello on näyttänyt noin puolta seiskaa kun on aika kaataa kiehunut teevesi kannuun. 

Yliopistolla on tällä viikolla ollut varhaiset aamut. Huolimatta siitä että jälleen olen aloittanut monta kurssia intoa puhkuen, on pakko sanoa, että kun torstaina kahvitauko ilmoitettiin vartin vaikka kympin aikaan, ensimmäinen ajatukseni oli, että ei taivas tätä kestää vielä pari tuntia lisää. 

Aamulla on parempi tempaista itsensä pystyyn saman tien kun kello soi, mikäli mielii nauttia edes osan aamiaisesta jollain tavalla rauhassa. Tylleröinen on nimittäin ottanut tavakseen hipsutella yöllä omasta huoneesta isin ja äidin väliin nukkumaan, ja herää helposti puhelimen herätykseen. Tarkoitus on kuitenkin, että lapsi nukkuisi aamulla mahdollisimman pitkään. 

Tuntuu, että varmaan puolet vuorokaudesta tulee vietettyä siirtyen eri paikoista toiseen. Aamulla sitä vielä saattaa napata valokuvan auringonnoususta, mutta puolen päivän jälkeen palatessa puhelimeen tallentuu enää vain näpsy fillarin etuhaarukasta. Kyllä, tässä mennään eteenpäin. 

Tarkalleen ottaen kaupan kautta kotiin. Jos en mene töihin suoraan yliopistolta, jää iltapäivään yleensä muutama tunti aikaa, jolloin ehsin käydä ruokakaupassa tai tehdä vaikka makaronilaatikkoa, käydä pesutuvassa tai kirjastossa. 

Mitä siinä ohessa pitää ehtiä, on tietenkin iltapäiväkahvin nauttiminen ja tuntien suunnitteleminen. Ne sujuvat kätevästi samaan aikaan, kunhan vaan pitää huolta myös siitä, ettei vahingossakaan kaada kahvia näppikselle.

Sitten loppuu aika näpsimiseen, pitää ottaa makaronilaatikko uunista, hakea pyykit kuivurista, pakata kassi ja lähteä töihin. 

Vaikka päivät ovat tuntuneet matalennolta, mahtuu niihin myös paljon hetkessä elämistä. Aurinkoisina aamuina pyörä kulkee kevyesti. Lounailla ollaan puhuttu ja puitu asioita maasta taivaisiin ja takaisin, filosofoitu aikaimme egosentrisyyttä ja kovuutta, keskusteltu ammatillisista kuvioista ja käännetty olkamuotolaskosta ylösalaisin. Kahvikupin ja prepositioiden välissä olen kikattanut keskusteluille facessa ja kuunnellut musiikkia, josta en muistanutkaan pitäväni. 

Missä välissä kirjoitan parit esseet ja lukaisen muutamat kirjat, on jälleen arvoitus. Aina on suurin piirtein kaikki kuitenkin tullut tehtyä.