Kouluun hiihdin kesät talvet

Noin on tapana todeta, kun joku haikailee ”vanhojen hyvien aikojen” perään. Koska faktahan on, etteivät ajat ole koskaan olleet erityisesti paremmat tai huonommat, ne ovat vain olleet erilaisia kuin nyt. Myönnän, että itse olen vähän nostalgiaan taipuvanen, mutta sallin sen itselleni, kun en kuitenkaan mikään perinnepirttihirmu ole.

Itsenäisyyspäivä on ollut mielestäni aina hyvin kaksijakoinen juhla. Itsenäisyys on suhteellisen nuorelle valtiolle hieno ja juhlistamisen arvoinen asia. Toisaalta sitä juhlitaan mm. melkoisella sotakalustonesittelyparaatilla, jossa ei mielestäni ole mitään harmoonista taikka järin juhlallista. Veteraaneja tulee kunnioittaa ja heitä kohtaan pitää etenkin tuntea myötätuntoa, koska he eivät ole saaneet sellaista henkistä apua ja tukea, jota sodankäyneen ihmisen tulisi saada. Olen lukenut melkoisesti erilaisia elämänkertoja, kirjekokoelmia, haastatteluja ja tutkimuksia aiheeseen liittyen, eikä yhdessäkään tekstissä kukaan veteraani ole suositellut aseita kenellekään. 

Jaksaisin paatostaa rauhanaatteesta varmasti vielä vaikka sata sivua, mutta takaisin siis perinteiden kaipuuseen. Pyhäpäivistä on tullut itselleni lähinnä sellainen ylimääräinen aika, jolloin voi siivota kotia rauhassa. Jo opiskeluaikoina perinteeksi muodostui helatorstain ikkunanpesuoperaatio. Nyt näyttää siltä, että itsenäisyyspäivästä on tulossa perinteinen imurointi- ja vessanpesupäivä. 

Tähän kaipaisin muutosta. Muista, että kultaisella 90-luvulla meidän koulussa oli tapana, että vapaaehtoiset oppilaat tulivat koululle itsenäisyyspäivän iltana. Kuudesta kahdeksaan jokaisella ikkunalla paloi kaksi oikeaa kynttilää, joita oppilaiden sitten tuli vahtia. Tarjolla oli mehua, pipareita ja joulutorttuja, ja pimeässä koulussa oli jännää hiippailla. Ulkoapäin näky oli valtavan kaunis, vanha tiilirakennus, jonka jokaisesta korkeasta ikkunasta loisti kaksi kynttilää.

Kauniita vanhat perinteet ovat säilyttämisen arvoisia. En tiedä, onko kynttiläperinne jatkunut entisessä koulussani, toivoisin niin, mutta pelkäänpä, että ei. Itse olen luonteeltani ehkä enemmän perinteiden rikkoja kuin niiden säilyttäjä tai ylläpitäjä, mutta toisaalta toivoisin, että itsellänikin olisi jotain, jota voisin välittää eteenpäin tyttärelleni. 

Perinteet eivät aina mielestäni ole hyviä, etenkin jos niihin ladataan liian suuria tunteita ja niitä toteutetaan tinkimättömästi jonkun kustannuksella. Parhaimmillaan perinteet tuntuvat tutuilta ja turvallisilta, ne katkaisevat arjen ja rauhoittavat mieltä. 

Arvokasta itsenäisyyspäivää!