Antamisen ilosta (ja saamisen vaikeudesta)
Se lahjaksi saamamme imuri on eiliseen saakka ollut säilytyksessä automme takapenkillä. Nyt se on laatikossaan säilytyksessä eteisen oven edessä.
Lahjojen antaminen ja saaminen on periaatteessa kivaa. Siinä sitä ilahduttaa toista ja itsekin ilahtuu. Teoriassa.
Todellisuudessa sitä särkee päätään kuukausia ennen joulua/syntttäreitä/ häitä/nimijuhlia, että mikä on tarpeeksi arvokasta/käyttökelpoista/sopivaa/ei liikaa eikä liian vähän lahjaksi k.o.henkilölle. Ja kun saa lahjoja, miettii joidenkin lahjojen kohdalla, että mihin ihmeeseen tämänkin hökötyksen tunkee.
No tässä kohdassa sitten mielensäpahoittajat ainakin niin syvästi rakastamallani vauvalehden keskustelupalstalla alkavat huutaa että sinä-kiittämätön-lurjus-ajatus-on-kaunein-etkö-tajua-että-Biafran-lapsilta-ovat-kärpäset-syöneet-silmätkin-päästä-senkin-onneton-lehmä-eikä-heillä-ole-mitään!
Vaikken mikään suuri relativismin kannattaja olekaan, niin taas peräänkuuluttaisin pientä suhteellisuuden tajua.
Esim. että kahdella lähempää neljääkymppiä olevalla ihmisellä on luultavasti jo pölynimuri. Koska he asuvat pienenpienessä komerossa, he eivät ehkä myöskään tarvitse Kakkosen kaupasta ostettua lasijoutsenpariskuntaa, jonka voi laittaa peililasialustallaan pyörimään ledvalojen loisteessa. Jos lähtee keräämään toiselle lasisarjaa, olisi myös ehkä hyvä tiedustella k.o.henkilöiden makua, eikä välttämättä ostaa aina joka vuosi kahta erilaista lasia, joita yhdistää ainoastaan edesmenneen kotimaisen populaarirunoilijan mietelausahdukset. Ja niin edelleen.
Koska olen tunnustanut olevani 4D -miniä straight from Hell, ymmärrän kyllä, jos joku nyt edelleen on sitä mieltä, että Biafran lapsen mielellään vaikka söisivät ne lasijoutsenet, ja minä olen vain kiittämätön hupakko. Mutta kun kysymys ei ole siitä. Meillä olisi varmaan myös jotain koriste-esineitä, jos meillä vain olisi tilaa. Meillä ei todellakaan ole mikään skandinaavisen raikas huusholli, jonne Avotakan toimittajat juoksisivat kilpaa. En minä halua kenenkään makua lähteä arvostelmaan, jokaisella on oikeus omaansa.
Mutta kun nyt kuitenkin on niin, että siitä omasta pikkukodistani välitän sen verran, että sinne en ihan mitä tahansa halua. Minulla on oma makuni, enkä sitä kenellekään halua tuputtaa. Samoin en halua itselleni mitään tuputettava, en tavaroita, en uskontoa, en mitään.
(Pakko lisätä: laskettiin juuri, että niiden erilaisten lasien myymiseen huutiksessa meni yli puolitoista vuotta, ennenkuin kukaan suostui niitä huutamaan.)
Alan tässä nyt askartelemaan ihan omaksi ilokseni. Ehkä ensi vuonna tyrkytän niitä tekeleitäni jollekin lahjaksi, ihan kyselemättä…
Ai niin. Sain tänä jouluna ihania joululahjoja ihmisiltä, jotka tuntevat minut ja makuni, mm. puikkomitan succaplokkilta, helysen Klaus H:n Helsingin pop-upista, ja keittiöpyyhkeitä ja pannulappuja by Saana ja Olli ja paljon muutakin, joko kaappeihin mahtuvan pientä, käytännöllistä tai syötävää. Kiitän lahjoista mitä kauneimmin, kaikista pidän ja kaikelle on käyttöä.