Laiskuus vs. väsymys
Nykyään maanantaipäiväni ovat, jos pelkkää aikataulua katsoo, melkoisia. Aamulla kahdeksaksi kouluun, sieltä suoraan töihin ja töistä kotiin n. 21.30. Lounaaseen on aikaan, mutta meillä ei opiskeluissa tunneta sellaista itselleni niin rakasta turkulaista termiä kuin kaffepaussi.
Ja jos jotakuta nyt surettaa, että en näe lastani hereillä koko päivänä, niin ei huolta, teen edelleen vain nelipäiväistä viikkoa. Jotenkin tuosta maanantaista huokuu, että neljässä päivässä tehdään viiden päivän hommat.
Nyt kun muutama maanantai on takana, pakko sanoa, että mulle sopii! Ei ole vielä nimittäin väsyttänyt juuri normaalia enempää, kun on palannut kotiin. Tai ehkä tuo kulunut klisee väsynyt mutta onnellinen on se, mikä parhaiten sitä tunnetta kuvaa.
Jossain siinä vaiheessa kun jäin ennen äitiyslomaa sairaslomalle (syystä jota en tässä halua eritellä) alkoi myös jonkilainen saamattomuuden aika. Kun tekemisen mahdollisuudet oliva melko rajoittuneita, sitä valui johonkin sellaisen masennuksen tyyppiseen tilaan, jossa ei saa tartuttua toimeen oikein mitenkään. Ja sitä on sitten jatkunut enemmän tai vähemmän näihin päiviin saakka.
Tänään koulussa puhuimme luovasta prosessista, sen vaiheista, etenemisestä ja erilaisista lopputuloksista. Mihinkään maata mullistaviin tuloksiin emme vielä näin alussa tulleet, mutta pohdimme sitä, mikä ero luovassa prosessissa on ideoiden loppumisessa tai tyhjiin ammentamisessa, väsymyksessä ja laiskuudessa. Milloin ideoiden puute on yrittämisen puutetta, tyhjiin kalutun aiheen toivotonta pyörittelyä, kertakaikkista väsymystä tai vain pelkkää laiskuutta?
Aika usein vieläkin taiteellisuuteen ja luovuuteen liitetään jonkinlainen boheemi elementti. Taiteellisen tai luovan ihmisen habitukseen ei kuulu turha tarkkuus, sovinnaisista tavoista välittäminen ja alkoholin käyttöäkin arvioidaan vähän laajemmalla skaalalla.
Henkilökohtaisesti en usko Kaija Saariahon, Esa-Pekka Salosen, Klaus Haapaniemen, Antti Jokisen, Vuokko Nurmesniemen, Paola Suhosen, Sofi Oksasen tai monen muunkaan menestyvän luovan alan ihmisen makaavan räkäkännissä puoleen päivään, parantelevan darraansa iltaan saakka ja sen jälkeen valittelevan karanneen inspiraationsa perään ilta toisensa jälkeen kaikille, jotka vain suostuvat kuuntelemaan.
En katso kuuluvani luovaan luokkaan, vaikka opiskelemani ala aihetta sivuaakin. Tunnistan silti pientä vastuunpakoilua arkielämässäni. Tunnustan, minulla saamattomuus koskee edelleen kotihommia. Mutta kodin ulkopuoliseen maailmaan liittyvät asiat tuntuvat nykyään hoituvat vähän niinkuin ennen, eli reilusti ennen deadlinea, ilman tuskaa tai ahdistusta.
Isotätini, pitkän uran tehnyt sairaanhoitaja on usein sanonut, että ihminen ei masennu, kun hänellä on tarpeeksi tekemistä. Olen hänen kanssaan samaa mieltä. Tarpeeksi ei ole liikaa.