Helmikuu hivuttaa (vaan kannattaako valittaa?)

Voihan väsymys. Helmikuu on heikoin kuuni kaikista olemassaolevista. Jos joskus olen koko maailman diktaattori, teen niinkuin keisarit Julius ja Augustus ja perustan nimeäni kantavan kuukauden. Otan helmikuun ja siirrän sen kesälle.

Kouluhommat huohottaa niskaan, ulkona sataa tai on kylmä, väsyttää, ei saa syödä karkkia, pitäis pitäis muttei jaksa.

Lounastin tänään mitä kummalisemmassa seurassa. Ja samalla tunnistin itseni, mikä oli sangen epämielyttävää. 

Kaikilla on varmasti aina syynsä ja oikeutensa olla asioista sitä mieltä kuin ovat, mutta ehkä pieni oman sävyn viilaus yleisessä keskustelussa olisi joskus paikallaan. Eiväthän kaikki asiat voi olla niin huonosti, muilla täysin ala-arvoinen maku, ei minkäänlaista kompetenssia tai pätevyyttä hommaansa, koko (opiskelu)elämä olla pelkkää taktikointia, mielistelyä ja taistelua toinen toistaan keljumpien opettajakojoottien joukossa, ruokakin on pahaa ja laadutonta ja asiat nähdä vain yhdeltä kantilta ja se kantti on musta?

Ei yhden yhtä positiivista kommenttia yhteenkään keskustelunaiheeseen. Jota pöytäseurueessamme vaihdettiin ehkä syystä melkein joka lauseessa, koska kaikki oli niin huonosti, että mitä niistä turhaa jauhamaan. Kaikki pienikin positiivinen kommentoitin latistettiin ”voi voi kun et sä vielä tiedä…”-tyyppisillä alentuvilla naurahduksilla.

Selvä, ei sitten. Hämmennyin lopulta niin että alkoi naurattaa.

Ja muistin itseni väsyneenä, pettyneenä, epätoivoisena, hirveässä stressissä ilman suuntaa mihin mennä. Ja tajusin, että joskus olen itse kuulostanut ihan samalta.

Minä olen kärkäs, ja katson että huumorintajuni on melko huumorintajutonta, hallitsen sarkasmin ja musta huumori kyllä hymyilyttää. Mutta katkeruus ei naurata.

Pitää muistaa tämä juttu seuraavan kerran, kun tekee mieli marista ihan pelkästä marinan ilosta.