Muutamia kananmunia, sokeria sekä menoa ja meininkiä

Minkälainen ihminen unohtaa oman syntymäpäivänsä? Entä puolisonsa syntymäpäivän? No tällaiset me-ihmiset nähtävästi. Ehkä se kertoo puolisoni jo suhteellisen korkeasta iästä ja minun yleisestä lahopäisyydestäni jotain, että miehen synttäreitä vietettiin melko ex-tempore.

Tarjoiluja, kukkia ja lusikoita(!?)

Joten sen sijaan, että siirrettäisiin hippaloita suosiolla vähän, kutsutaan pikapikaa ihmisiä mininukkekotiin yli 20 kpl, muutamia lapsia siihen sekaan ja tarjotaan pullakahvit.

Mikä ilahdutti eniten? No se, että ihmiset pääsevät kuin pääsevätkin tulemaan paikalle n.24h varoituksella ja vielä erinomaisella juhlatuulella! Se, että vaikka arjen keskellä harmittaa kun ei ole puhunut kenenkään muun kuin oman puolisonsa ja kaupan kassan kanssa pitkään aikaan, on meillä nähtävästi silti aikamoinen joukko ystäviä lähellä. Se, että huolimatta siitä että tupa oli ääriään myöden täynnä, seinät eivät kaatuneet.

Eipä ehtinyt stressaamaan juhlia montaa päivää ennen h-hetkeä. Eipä ehtinyt juuri siivotakaan. Mutta leipomaan ehti, koko lauantai-illan. 

Hävytömän pitkä aika on kulunut siitä, kun viimeksi olen täytekakkua leiponut. Tästä pyytämättä ja yllättäen (ok, kyllä tätä kauniisti pyydettiin, että silmieni muljauttelu loppui) ilmaantuneesta leipomistilaisuudesta riehaantuneena tuli vatkattua yli 20 kananmunaa, käytettyä melkein kilo sokeria ja jonkin verran jauhoja. Ja tuloksena syntyi kaksi kermakakkua, sitruunamuffinseja ja tiikerikakku. 

Sankarin käsi joka kakkua kohti kurkottaa.

Leipominen on mahtavaa. Harmi, että noita makeita ei tule itse syötyä kovinkaan paljoa, muuten aloittaisin uuden lauantai-illan puhdeharrastuksen: kermakakut. Hyytelöisin marjoja ja hedelmiä kaiket illan ja bamixaisin kermaa. 

Lapsi muuten sekosi täydellisesti moisesta ihmismäärästä, eikä meinannut saada illalla unen päästä millään kiinni. Seurapiirihai mikä seurapiirihai.