Ee-en!

Uhmaikä, tuo jokaisen vanhemman mahdollisuus kasvaa henkisesti lapsensa rinnalla ja tukea lastaan kohti eheämpää minäkuvaa. 

Tylleröinen täräytti eilen isäänsä nyrkillä vatsaan. Ihan tuosta noin vaan, jonkun iltariehan päätteeksi. Ilme oli kokeileva ja vähän vilunki. Tapahtuman johdosta käydään seuraavanlainen keskustelu:

Ukkeli: Auuuuu, ei SAA löydä!

Minä: Nyt pyydät isiltä anteeksi!

Tylleröineni: EE-EN!

M: Kyllä pyydät! Ketään ei saa ikinä, kuuletko, EI IKINÄ lyödä!

T: EEEE-EN!

U: Pyydäpäs nyt isiltä anteeksi, isiin sattui, katso, isiä vähän itkettääkin.

T: EEEEEEEEEE-ENPÄS PYYDÄ!

M: Pyydätpäs! Nyt heti pyydät isiltä anteeksi!

T: Oivoivoivoi kun minua väsyttää…. Oivoivoivoi.

M: Pyydät anteeksi, NYT!

T: Minä olen väsynyt, minä menen nukkumaan….Nyyyyh!

M: Joo minuakin väsyttää tämä jankkaaminen. Pyydä isiltä anteeksi.

U: Pyydä nyt anteeksi niin tulee parempi mieli kaikille.

T: EN PYYDÄ! HÄÄÄÄÄÄ!

Keskustelun taso pysyy yhtä korkealla vielä muutamankymmenen minuutin ajan. Sitten lapsi keksii pienen sorminuken, apinan. Lapsi tulee apina ojossa kohti isiä, jota minä mukalohduttelen puhaltamalla vatsaan.

T: Apina tulee halaamaan.

U: Ai pyytääkö apina anteeksi?

T: Joo.

Tässä vaiheessa meitä naurattaa jo niin paljon, että yhteistuumin toteamme, että tämä hoidellaan nyt loppuun leikin varjolla. Pääasia on, että pyydetään anteeksi.

U: No, mites se apina pyytää anteeksi?

T: U-U-U-U-A-A-A-U-U-U-U-A-A-AAAAAA!

 

Nii-in. Niinhän se sanoo joo.