Ei tämä ole edennyt mihinkään
Juttelimme muutama päivä sitten yhden kaverin kanssa synnytyskokemuksistamme. Lähinnä sen takia, että nyt yli vuosi tapahtumasta koen, että pystyn siitä jotenkin tolkuissani puhumaan. Yhteistuumin todettiin, että kyllähän sen kesti, mutta ei se tapahtuma mikään Ascotin ravit kuitenkaan ole.
Ja kyllähän me siitä toimituksesta olemme aikaisemminkin jutelleet, mutta emme ilmeisesti jotenkin täysin toisiamme ymmärtäen. Tulimme nimittäin siihen tulokseen, että aikaisemmin olemme eläneet siinä uskossa, että tapahtumat ja kokemukset ovat olleet omilla kohdillamme hyvin erilaiset. Yhtäkkiä siinä jutellessa tajusimme, että kokemuksemme ovat olleet hyvinkin yhteneväiset. Etenkin yhdessä kohdassa.
Molemmille oli nimittäin jäänyt sellainen kokemus, että kätilöt olivat koko ajan hokeneet, että ”ei tämä ole mihinkään edistynyt”. Meistä molemmista se oli ollut hirvittävän turhauttavaa ja lannistavaa. Varsinkin, kun jahka synnytyskertomustani pystyin kuivin silmin lukemaan, näin siitä että koko ajanhan siinä on edistytty.
Tuttavapiiriini ei kuulu ketään sellaista, jolla olisi ollut voimauttava ja vapauttava synnytys, jossa on koko ajan tuntenut olevansa kehonsa tasalla ja yhtä maailmankaikkeuden ja universumin kanssa. Sellaista, jossa tuoksukynttilöiden hellässä hehkussa ruusunterälehdillä ympäröidyssä syntymäammeessa maailmaan plumpsahtaa parilla ponnistuksella pieni ihminen. En tietenkään epäile, että näin ei voisi olla, minulle vaan ei ole ollut iloa ja kunniaa tavata näitä henkilöitä.
Kun nämä mestarisynnyttäjät näyttävät olevan vähimmistössä, niin voisiko meille perussynnyttäjille varata niitä empaattisia ja myötäeläviä terveydenhuoltoalan ammattilaisia, jotka eivät lannistaisi kuvainnollisesti neulansilmästä keilapalloa puristavaa äitiä hokemalla että ei tämä mihinkään edisty eikä ole edistynyt kuin niin ja niin vähän tunnissa (anteeksi, en ollut ajastanut p*lluani synnytystä silmällä pitäen).
Koska minulla on terveydenhoitoalan ammattilaisia suvussani, olen tietoinen kiireestä, hankalista potilaista, vähistä resusseista, ikävistä kollegoista, hankalista lähiomaisista jne. En halua haukkua niitä, joilla jo muutenkin on hankalaa, ja jotka kuitenkin päivä toisensa jälkeen ovat ihmishengistä vastuussa.
Mutta kun nyt kuitenkin näyttää siltä, että niitä leipiintyneitä tuntuu osuvan vähintään yksi lähes jokaisen kohdalle. Enkä minä mitään suitsukkeita vaatinut, vaan ihan epiduraalia (jonka kyllä sain vauhdikkaasti, kiitos). Mutta ei se sitä tarkoita, etteikö siinä olisi ihminen välissä. Tajuan kyllä myös sen valtavan kuilun siinä, että itselleni ensimmäinen synnytys on ainutkertainen, kätilö on vuoronsa aikana veivannut jo ties kuinka monta lasta maailmaan. Mutta kun en minäkään voi uusille opiskelijoille sanoa vaikka että ”en nyt jaksa teille sitä datiivia opettaa, kun olen sen jo niin monta kertaa elämässäni opettanut”. Että joskus ei ole tarpeeksi se, että tekee minimin.
Kyllä me muutakin yhteistä keksittiin kuin se, ettei edennyt. Mm. molemmat emme pitäneet siitä melko koleasta äänensävystä, jota läpi synnytyksen käytettiin emmekä olleet järin innoissamme siitäkään, että oksitosiinia tuputettiin.
Mitään ei tapahdu!