Ekaa kertaa lentokoneessa (lapsen kanssa reissussa, osa I)

Olemme palanneet. Pienen mutkan teimme vielä lähes heti kentältä, mutta sen seikkailu jouduimme kuitenkin nyt katkaisemaan vähän aikaisemmin pienen kuumepotilaan ja ehkä myös oman matkaväsymyksen sekä puhtaiden vaatteiden puutteen vuoksi.

Mutta palataan Berliiniin. Ihanaan, rentoon, moninaiseen, kauniiseen, herkulliseen, alati kiehtovaan ja etenkin hillityn ystävälliseen Berliiniin (nyyh, kunpa voisin palata heti).

Tämä oli meidän ihka oikea ensimmäinen pidempi ulkomaanmatka, jonne ei lähdetty laivalla. Ja minä jännitin lentämistä kuin olisi ollut muurahaisia alkkareissa. Että miten se lapsi pysyy paikallaan (no aika vaikeasti, mutta pysyi)? Mitäs jos sen korviin sattuu (no ei sattunut)? Mitäs jos se taklaa lentoemot ja karkaa ohjaamoon ja lentokone putoaa ja sitten kun se ei saa niin se huutaa kuin hinaaja (mitään näistä ei pientä raivokohtausta lukuunottamatta tapahtunut)? 

Ja luonnollisesti iltaa ennen lähtöä kipitin apteekkiin syvät kurtut otsassa ja ostin ripulijuomaa (ööö koska EMME olleet lähdössä pakolaisleiriin), puuduttavia korvatippoja (”ne eivät kyllä ehkä lentokoneessa auta, kun ovat tarkoitettuja korvatulehdukseen” sanoi farmaseutti, johon minä: ”meidän tuurilla sekin on huomisaamuksi hankittu”), sekä maitohappobakteereja (pakkaus tuli avaamattomana takaisin, meillä on rautaiset mahat ja oho, unohtui syödä). 

Päivää ennen lähtöä tylleröinen ilmoitti, että ei ole tulossa lentokoneeseen. Pienen neuvottelun jälkeen hän tuli kuitenkin siihen tulokseen, että lähtee kuitenkin, kun isi ja äitikin lähtee. Juttelimme lentokoneista etukäteen ja katselimme niiden kuvia netistä, mutta kyllä oikeassa lentokoneessa oli sitten tylleröisen sanojen mukaan ”tosi huljaa” ja ”huiiiiii huljaa”. Mutta ikkunasta näkyvät pikkuautot ja -talot veivät nopeasti mukanaan.

Vaikeinta oli pitää nappulaa sylissään lähdön ja laskutumisen aikana ja kiepauttaa lapsonen siihen aikuisen sylivyöhön. Mainitakoon tässä, että puolisoni pelkää lentämistä kuin ruttoa, ja hänestä on nousu- ja laskuvaiheessa yhtä paljon iloa kuin kävystä jalkapohjan alla. Hyvä puoli on kuitenkin se, että hänellä on muuten aimo annos seikkailumieltä sekä alati venyvät lehmän hermot. 

Väsyttää mutta ei nukuta, ja hirveesti tekemistä muutenkin.

Hyvä homma ei myöskään ollut se, että vaikka lentoaikataulu oli muuten hyvinkin mukava keskellä päivää -aika, se osui juurikin keskelle tylleröisen päiväunia, jotka sitten menomatkalla jäivät välistä, mikä aiheutti melkoisen pikaraivarin juuri siinä kohtaa, kun olisi ollut viimeiset hetket vetää päikkärit ennen laskeutumista. Mutta yksi päivä ilman päikkyjä sinne tai tänne. Paluumatkalle lähdimme sen verran ajoissa, että sain nukutettua kääpiöistä kolmisen varttia kentällä.

Maito ja naksut eväinä riittivät oikein hyvin. Mitään sen kummempaa erikoisviihdykettä meillä ei ollut. Kun tekee check-innin ajoissa kotona, sylilapsen kanssa matkustavalle tarjotaan automaattisesti (ainakin AirBerlinillä) paikkaa eturivistä, mikäli tilaa vielä on. Siinä mahtuu vähän tepastelemaan ja säheltämään lennon aikana. Turvaohjeläpyskä oli erittäin mielenkiintoinen, sillä siinä oli ”liukumäen” kuva. Vähän vaikeampaa olikin sitten selittää, miksi liukuminen siitä mäestä ei olisi ollut kovin toivottavaa…

Kaikenkaikkiaan, uskallan varmasti nyt lentää kersnaakkelin kanssa vielä joskus tulevaisuudessakin.