Jokin minussa on muuttunut
Tapahtui tänään lähikaupassa:
Kaikkien aikojen klassikko. Ihmiset iltaostoksilla, vain yksi kassa, jono kaupan perälle saakka. Jonossa on mukana myös kaksi hunnutettua naista ostoskärryineen, mukana myös yksi lapsi. Ja sitä tavaran määrää. Oivoi. Ja ihmiset pyörittelevät silmiään, kärkkyvät kuin superpesiksen finaalissa mahdollisesti muita aukeavia kassoja, huokailevat ääneen, heittelevät merkitseviä katseita naisten ja heidän kärrynsä suuntaan, tuhistelevat nenäänsä ja rypistelevät otsaansa.
Minä herään tähän totuuteen kun yritän asettua pitkähkön jonon häntäpäähän ja eräs pitkänhuiskea mies on ruumiinkielellään sitä mieltä, että minun ei kannata yrittää jonoon ollenkaan, sillä hän ei väistä, ei vaikka kuinka huutelisin anteeksi, ennenkuin yksityiskohtaisesti selitän pyrkiväni jonon päähän.
Siinä aikani sitten tilannetta tarkkailtuani, aukeaa toinen kassa. Ihmiset ryntäävät kuin ajokoirat torven kajahdettua uuteen jonoon. Aukeaa kolmas kassa. Tässä vaiheessa havahdun itse siihen, että miksi en itse ole kärkkymässä parempaa paikkaa tässä kauppajonokilpailussa, jossa jokainen, jolla lompakko mukanaan on voittaja.
Totean, että minulla ei ole kiire minnekään. Pohdin, että luultavasti mitään maailmaa mullistavaa ei tapahdu, jos poistun myymälästä muutamaa minuuttia myöhemmin.
Katselen ihmisiä jotka huokailevat helpotustaan, kun heidän edellä ei ole kahta naisihmistä, joilla on luultavasti koko viikon ostokset kärryissään. Ja tunnen jotain käsittämätöntä kassajonossa. Tunnen sympatiaa näitä naisia kohtaan. Niin paljon tavaraa, vain kaksi naista, ja vielä lapsikin mukana.
Vanha minäni olisi varmaan jo hiiltynyt harmaaksi kassajonossa hiljaa mielessään sadatelleessan surkeaa kohtaloaan joutua jonottamaan kaiken maailman perheellisten kanssa eikö ne ymmärrä käydä ostoksilla aamupäivisin eläkeläisten seurassa?
Mutta nyt on jokin muuttunut. Naisilla on täysi työ saada koko kassahihnallinen tavaraa noin kahdeksaan muovikassiin. Minä olen heistä seuraava, kiitos kaikkien minua ennen kahteen muuhun kassaan turvautuneiden kiireisten ihmisten. Ja totean heidän tehdessä epätoivoisesti minulle tilaa: ”Ei mulla ole kiire”.
Outo juttu. Tämän illan aion käyttää sädekehääni kiillotellen, Downton Abbeyta katsellen.