Käsi pystyssä täällä huiskin, minäkin haluan osallistua!
Olen aivan oman nerokkuuteni mykistämä. Löysin nimittäin sisäisen ammattikasvattajani. Voin aidosti jakaa kokemuksen!
Olen koko lapsen olemassaoloajan tuntenut olevani vähän syrjässä näistä meidän-Eevi-ja-naapurin-Vertti -keskusteluista. Ja tiedän olevani kuitenkin ihan suomalaisen small-talkin huipulta, ihan näppärä chit-chattaaja vieraanpienkin ihmisten kanssa. Ei vaan jotenkin puistossa koliikki-kakka-suojapuku-hammas-sose-räkä-korvatulehdus-kengänkoko-uudet sanat -keskustelut oikein irtoa. Itseasiassa ne aina jossain vaiheessa suorastaan mykistävät minut. Olen siinä lajissa pohjasakkaa. Tottakai tiettyyn pisteeseen saakka on todella mukavaa jutella niitä näitä kaalinpäitä ja kuulla puolituttujen kuulumisia, mutta siinä vaiheessa kun huomaa kuuntelevansa ties kuinka monetta allergiaselostusta samalta taholta ja siitä derivoituvista jatko-ongelmista, en enää löydä edes kohteliaita lohdun sanoja.
Ja koska lastenkasvatus on niin tunteita kuumentava aihe, ja pistettäköön tämä nyt vaikka horoskooppimerkin piikkiin eli tasapainottomana, konflikteja välttelevänä vaakana koitan olla vaan ihan hiljaa jos ei mitään kysytä. Omat mielipiteeni ovat nimittäin verrattuna moneen muuhun, sanotaanko nyt että vaikka vähintäänkin lepsuja ja melko ponnettomia.
Mutta nyt, voi nyt minulla on konkreettinen alkukasvatustyön tulos, josta voin jakaa ainakin alustavan kokemuksen: Lapsi nukkumaan!
Tylleröinen ei ole koskaan ollut mikään ”hyvä nukkuja” mutta ei se meitä juuri ole haitannut, ei me vanhemmatkaan olla. Joten ei tässä kukaan ole monen tunnin päiväunia kaivannut, tosin se on ollut vähän tuskaisaa, kun jostain puolen vuoden iästä alkaen tyttönen on välillä voinut viettää päivänsä ilman päiväunen hiventäkään. Ja tietenkin yöt on enemmän ja vähemmän rasittavia, kun hampaita on ilmestynyt tasaisesti 4kk:n iästä lähtien, ihan joka kuukausi.
Kun päätin lopettaa yöimettämisen, pidimme jonkinlaista unikoulua. Hajamielisen pehmopuolisoni mielestä se oli kuitenkin ihan kamalaa ja siitä lähtien lasta on nukutettu. Ja nukutettu. Ja nukutettu. Itse nukahdettu ja herätty siihen kun nappula karkaa makuuhuoneesta. Painittu, halattu, keikutettu, hytkytetty ja nukutettu ja nukutettu ja nukutettu. Viime sunnuntaihin saakka.
Ja nyt, kolme iltaa myöhemmin. Protestit alkavat edelleen heti iltapuurosta. Maito menee alas, ja potalla istuminen antaa tylleröiselle selkeästi toivoa siitä, että tästä vielä pääsisi livistämään. Hampaiden rassaus on hauskaa. Yöpuku laukaisee itkupotkuraivarin. Pinnikseen nostamisen jälkeen kuuluu vielä yksi leijonankarjaisu, kun toivottelen hyvät yöt, pussaan sätkivää rääkyläistä ja vedän makuuhuoneen ovea vähän kiinni perässäni. Ja sitten ZzZzZz… Välittömästi.
Ohhoh.
Jään tänne miettimään, miksi ihmeessä emme tehneet tuota aikaisemmin. Lepsu minä, se se varmaan on. Pitäisi vaan varmaan keskustella ahkerammin.