Liikenneturvallisuudesta

Kevään kunniaksi innokas pyöräilijäpuolisoni tähysti huuto.netistä sopivasti vähän käytettyä lastenistuinta fillariinsa ja sellainen sitten mukavaan hintaa löytyikin. Hankinnan jälkeen käytiin tiukkaa keskustelua:

minä: ja se on sitten kypärät päähän koko poppoolle!

mies: yyy…mmmjöööö…ääääm….

minä: ei mitään mutinoita! Tässä asiassa ei nyt aleta sellaisiksi että ”älä tee niinkuin minä teen vaan tee niinkuin minä sanon”. Kyllä se pää on isilläkin ihan hyvä olla tallella.

mies: äääähöööööhjoooomäkaton.

minä: joo, ja ostat kans!

Tavallaan ymmärrän. Me 70-luvun laatutuotteet olemme kiipeilleet puihin avaimet kaulassa ja opetelleet konttaamaan, kävelemään ja  fillaroimaan ilman mitään sen kummempia suojavarustuksia. Ja ihan hyvin on toistaiseksi mennyt.

Ja tunnustan, en itsekään ole pyöräillyt moneen vuoteen kypärä päässä. Ongelma ei niinkään ole ollut asenteessani vaan yksinkertaisesti kookospähkinän kokoisessa nupissani: sopivan kypärän löytäminen on ollut todella haasteellista, eikä kaikkien toppausten liimaaminen päällekäin ole osoittautunut myöskään tukevaksi vaihtoehdoksi.

Lapsen myötä tämä turvallisuusajattelu saa uudet mittasuhteet. Ja niin sitä huristeltiin sitten koko perheen voimin urheilukauppaan, ja kotiin tultiin kypärät kassissa. 

Olin aivan haltioissani, kun tajusin, että minäkin voin saada sopivan kypärän, joka ei hölsky eikä näytä humanoidin kuupalta. Lapsonen sai valita itselleen psykedeellisimmän kypärän ikinä, mutta mitä väliä, koska suostuu vapaaehtoisesti kulkemaan se päässään ympäriinsä.

Ja mieskin sai pitkällisen pohdinnan tuloksena ostettua itselleen sopivan kypärän.

Kypärän ollessa neljättä päivää käytössä työmatkalla mies klassisesti ajoi raitiovaunukiskoilla, liukastui ja kaatui. 

Kypärän vammat:

Mies puolestaan makaa ainakin viikonlopun yli sisäelinvaurioita potien sairaalassa. 

Ilman kypärää meidän ei huomenna tarvitsisi lähteä katsomaan häntä sairaalaan vaan ruumishuoneelle.