Mikä on tärkeää?
Tällä hetkellä Youtuben varmaan soitetuin, itsellekin jo korvamadoksi muodostunut Melbournen metron mainos Dumb ways to die toi mieleeni yhden vanhan työjutun, josta on jo vuosia aikaa.
Kyseessä ei ole aivan suoranaisesti avaruuskypärän irrottaminen ulkoavaruudessa, mutta jotenkin siinä oli jollain tavalla ainakin henkinen kuolema läsnä.
Eräänä päivänä koulussa yksi tyttö ilmoitti minulle pontevasti, että hän voi omasta puolestaan ihan hyvin kuolla ennen kuin täyttää seitsemäntoista, sillä hän on jo nähnyt ja kokenut kaiken.
Nuorison kanssa työskennellessä tottuu melkoiseen tykitykseen joista iso osa menee iän piikkiin, ja sehän on (ehkä valitettavastikin) vamma, josta paranee. Tässä kohtaa sydämeni jätti yhden lyönnin välistä (tapauksen taustan tuntien). Mitä tuohon nyt voi sanoa?
Kummallista, miten ajatukset jouksevat joskus niin nopeaan, että hyvä kun itse pysyy perässä. Valon nopeudella ajattelin että ei, et varmaan ole kokenut toukokuista aamua Pietarin keskustassa shampanjaa siemaillen ja siltoja ihaillen, takuulla et ole kokenut sitä mahtavaa onnistumisen tunnetta kun sinulta työhaastattelussa kysytään, koska voit aloittaa, kun uutena vuotena olet oman kullan kainalossa ja mietit, että teillä on yhteistä aikaa sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa, yhteisiä bileitä opiskelijakavereiden kanssa, millaista on ostaa omat vessapaperit ensimmäiseen omaan kotiin, sinulla on vielä vaikka mitä edessäsi! Ja samalla hetkellä tajusin, että nyt näiden pointtien esittely ei auta tilannetta millään tavalla.
Ja kun vedän henkeä sanoakseni edes jotain, hän jatkoi juttuaan rauhallisesti. En muista viestin tarkkaa sanallista muotoa, mutta sisällöltään viesti oli, että alkoholia on nautittu runsaasti useampaankin otteeseen, tupakasta olisi vaikea päästä eroon, seksiä on harrastettu, enemmän kuitenkin vastentahtoisesti ja humalassa, kotiin ei ole ollut tervetullut eikä omat eväät riitä sellaiseen tulevaisuuteen, jota joskus haaveissaan haluaisi.
Olen edelleen sanaton. En keksi mitään. Koetan keksiä jotain. Tyttö nappaa käsilaukkunsa (mitä sitä koulukirjoja koulussa mukana kantamaan), lähtee ovea kohti ja sanoo: ”Niin että turhaa säkään mitään yrität.”
Mutta minä yritän. Ja me pääsemme lopulta yhteisymmärrykseen siitä, että ihan tänä viikonloppuna ei itseään kannata vielä hengestään päästää.
Toivon, että hänellä on nyt asiat nyt kaikesta huolimatta hyvin. Toivon, että hän on elänyt jo hyvän tovin vanhempana kuin 17 vuotta ja että jos tämä teksti päätyy hänen silmiensä eteen, että hän viimestään nyt tietäisi, että kaikesta huolimatta minä välitin.
Ja nyt, kaikki mukaan: