Miten vauvavuodesta selviytyy?

Nyt tyllerö on virallisesti 1-vuotias. Ei ihan vauva enää, tämänikäisille on mm. oma Otrivin, näin ajankohtaiseen tilanteeseen viitaten. Vaatteet ovat 80-86 ja ruoan ei tarvitse olla sössöä. Lusikka pysyy kädessä ja useinmiten siinä pysyy ruokaa suuhun saakka. Tahtoa ja voimaa on kuin pienessä kylässä ja hampaita on muitakin kuin kahdeksan hymyhammasta. ”Ei” ja ”äiti” kajahtaa napakasti, edellämainitun merkitys vielä jonkinverran epäselvä, jälkimmäisen hyvin selvä. Vauhti on kova ja päätön. Reipas yritys ja voimat korvaavat vielä hatarat taidot.  Kaikenlaisia pieniä jekkuja keksii ehtimiseen ja yllättävän monet asiat ovat ilmeisesti kokeilemisen arvoisia.

Miten ihmeessä tästä vuodesta on tullut selviydyttyä? Ensin oli pikkuinen maitovampyyri, jota piti suojella aivastuksiltakin ja nyt se sama tyyppi mättää hiekkaa, kiviä ja käpyjä suuhun ulkona. Ensin ihmeteltiin, miten se pitää päätään pystyssä niin napakasti  (syy oli refluksissa), ja nyt se on tassutellut jo melkein pari kuukautta ilman apua. Lampaantalja oli välttämättömyys vaunukopassa, nyt pitää miettiä, millaisessa kumiasussa pärjää hc-kuraolosuhteissa.

Oma pää on edelleen unideprivaatiosta välillä melko pimeä. Oma vaatekoko on melko lähellä raskautta edeltävää aikaa. Naamaan on tullut uudenlaista ihottumaa. Kotona on enemmän tavaraa kuin ennen. Tekemättömistä kotitöistä VOI riidellä enemmän, vaikka aiemmin mietin, voiko se edes olla mahdollista. Yllättäen kotona kuitenkin siivotaan usesammin kuin aikaisemmin. Vauvajumppa oli kivaa ja muskari myös, odotusten vastaisesti. Tajusin enemmän kuin hyvin, miten vähän aikaa lapsen kanssa on kotona, ja miten erityistä se vähän todellisuudesta irti oleva aika on. Vauvakinossa oli hauskinta se, kun ympäriltä kuuluu surullista ulinaa ja oma tylleröinen tapitti rauhallisesti ranskalais-espanjalaista elokuvaa.

Elämää ilman lasta en kaipaa. Jossain välissä olen ehtinyt lukemaan useammankin kirjan, opiskelemaan sekä harrastamaan liikuntaa ja näperryksiä. Tylleröinen herättää meidät nykyisin aamulla räkäisillä pusuilla ja mahtavalla hymyllä. Mitä muuta sitä ihminen tarvitsee?

Mietin kovasti kotona ollessani ja vauvakuplassa leijuessani, että miten se oikea elämä ikinä mahtaa sujua. Se on edelleen arvoitus, mutta jotenkin tässä joka aamu lähdetään ja illalla palataan, ruokaa on ja paikka mihin päänsä kallistaa. Rakkaita on yksi molemmissa kainaloissa.