Onko äitiys harrastus vai mikä?
Mammamaailman kuuluu nyt kohahtaa. Monen ainoa syy lukea hesarin Nyt-liitettä, toimittaja Anu Silfverberg on kirjoittanut kirjan Äitikortti -kirjoituksia lisääntymisestä, joka sisältää mm. äitiyden mustan aukon. Tarkemmat tiedot ja omat johtopäätöksenä&p*****nsärepimisensä saa jokainen tutkia itse vaikka tästä.
Huiii. Aion nyt kirjoittaa aiheesta, jota käsitellään kirjassa, jota en ole lukenut. Ylen haastattelun kyllä kuuntelin. Sanon heti kärkeen, että olen ajatellut asiaa useasti samoin kuin toimittaja ja nyt siis myös kirjailija Silfverberg. Sen sijaan että asettuisin johonkin poteroon, toivoisin edelleen kaikille enemmän tilaa olla omia itsejään. Sen sijaan että listaisin tähän nyt missä kohdissa olen Silfverbergin samaa ja missä eri mietä, kirjoitan tässä nyt ihan omia ajatuksiani.
Mitä jutusta ja ja haastattelusta nyt ymmärsin, lähtökohtana siis tässä teoksessa on, että äitiys muuttaa naista, mutta ei välttämättä ainoastaan positiiviseen suuntaan. Äitiys nähdään yhä useammin, ei ainoastaan itseisarvona, vaan erilaisina elämäntapavalintoina, joita tietynlaiset kulutustottumukset tukevat ja ylläpitävät. Lisäksi myös yhteiskunnassa käytävä julkinen keskustelu mm. lasten koti-ja päivähoidosta luovat ja muotoilevat tietynlaisesta vanhemmuudesta syntyviä mielikuvia ja näin myös lopulta vaikuttavat vanhempien valintoihin.
Omalla kohdallani ongelma muodostui siitä, että en kokenut kuuluvani mihinkään somessa tai muissakaan medioissa esiintyvään vanhemmuuden viiteryhmään. En innostunut äitiysvaatteista, imetysliiveistä enkä hypnosynnytyksestä. Kun tuli ajankohtaiseksi hankkia lastenvaunut, luin muutamilta keskustelupalstoilta kokemuksia kärryistä, enkä tiennyt itkeäkö vai nauraa, kun luin lauseen, joka kuului kutakuinkin ”…ihania uusia kuoseja, tekee taas mieli ostaa uudet vaunut…” . Minun ei ikinä tehnyt mieli ostaa yksiäkään vaunuja. Eikä ylipäänsä ostaa yhtään mitään ainoastaan siitä syystä, että vauvalle pitää hankkia sitä sun tätä. (Tästä seurasikin pienoinen katastrofi, josta olen kirjoittanut aikaisemmin). Ei uutena enkä käytettynä.
Sivuunmennen sanottuna, olen huono, suorastaan surkea kirppareiden kiertäjä. Olen joskus miettinyt, että voisin vaikka maksaa jollekin, joka kävisi kierroksilla puolestani, sille periaatteessa minulla ei ole mitään käytettyä tavaraa vastaan, päinvastoin. En siis löytänyt itsestäni sitä ruskovillakestovaippaliinaäitiä itsestäni, mutta en myöskään pompdeluxpolaropyretmolotickettoheavenäitiä. Tällä hetkellä hukassa, ehkä villasukassa, on myös aktiivinen päiväkotivanhempiäiti.
Muistan äitiyslomalla seisseeni olohuoneessamme lapsi sylissäni katselmassa ulos ikkinasta. Ulkona satoi räntää ja minä mietin, miten yksin ja eristyksissä olemme paitsi kotonamme, myöskin pääni sisällä. Eikä nyt pidä tulkita väärin, mietin usein myös sitä, miten ihanaa on olla kotona pikkuisen kanssa, ja miten ihanaa on, kun pää on sumea, vähän kuin olisi pienessä nousuhumalassa koko ajan. Ei ole tarkkaavainen, keskittyy vain tiettyihi asioihin, ja pienetkin asiat tuntuivat suurilta ja pienetkin ilot saivat valtavat mittasuhteet (tosin niin taisivat saada pienet vastoikäymisetkin). Mutta siinä ikkunan edessä ensimmäisen kerran tajusin myös sen, miten pelottavaa on olla niin totaalisen irti siitä, mikä ennen on ollut oma todellisuuteni harrastuksineen, työtovereineen, matkusteluineen jne. Huolimatta siitä että lapsi on niin kovin pieni niin kovin pienen hetken ajan, se aika on elettävä, eikä se ole mikään tarkkaan rajattu aika, jonka jälkeen tietää muutoksen tulevan. Se on ajelehtimista ajan virrasta, irti kaikesta vanhasta kohti tuntematonta.
Ja sen jälkeen tulin yhä useammin ja useammin ajatelleeksi, mitä sitten, kun on aika palata elämään myös aikuisten kanssa. Huomasin että olin alkanut arastella kohtaamisia lapsettomien ystävieni kanssa, koska pääni tuntui niin tyhjältä ja ajattelin, että suustani ei tule yhtäkään järjen sanaa, ainoastaan vauva ja kakka. Ja niinhän se aluksi olikin. Onnistuin tylleröisen ollessa vajaan puolen vuoden ikäinen aloittamaan opintoja avoinen yliopiston puolella, ja pikkuhiljaa alkoi tuntua siltä, että näkö palautuu ja järki alkaa jälleen juosta. Itseasiassa näkö palautui vasta imetyksen loputtua ja yöheräämisten radikaalisti vähennettyä.
Yritin käydä perhekerho-tyyppisissä tilaisuuksissa, mutta luovutin lopulta, koska en tuntenut oloani mukavaksi enkä erityisen tervetulleeksikaan. En pystynyt samaistumaan oikein kenenkään kokemuksiin enkä tuntenut kiinnostusta samoihin asioihin. Tulin aika nopeasti siihen tulokseen, että lapsi ei kuitenkaan voi olla se ainoa yhteinen nimittäjä aikuisten välillä. Ja pikkuhiljaa opin tuntemaan myös syyllisyyttä siitä, että en tee tai ajattele niinkuin (jotkut) muut. Aika useat asiat, jotka jollekin toiselle olivat lähes ellämän ja kuoleman kysymyksiä, olivat itseleni lähinnä ”ihan sama”.
Ja minä ihan vilpittömästi yritin, sillä kotona seinät kaatuivat päälle. Kaipasin epätoivoisesti jonkun samassa tilanteessa olevan seuraa. Pahaksi onneksi meidän se, mitä perheen turvaverkoksi kutsutaan, on reikäinen kuin vanha katista ja iso osa vanhoista ystävistäni asuu eri paikkakunnalla. Onneksi junat kulkivat.
Nykyään, kun puheeksi äitien kesken tulee esimerkiksi lapsen päivähoito, yritän keskustelun alkuun jo antaa ymmärtää, että olen iloinen, että lapseni on hyvässä hoidossa ja minä koulussa/töissä. Kokemus on nimittäin osoittanut, että jos joku keskustelussa istuu lapsi kolmivuotiaaksi asti kotona-poterossa, on hänen vaikea pehmentää lausuntojaan jälkeenpäin, ja minä en aina halua olla se, joka kekustelun tyrehdyttää ja jonka valinnat asettuvat näinollen kyseenalaiseen valoon.
Omasta puolestani jokainen tekee niinkuin parhaaksi näkee. Toisten valinnoista pitäisi voida keskustella eikä suoralta kädeltä tuomita, ei vaikka joskus jonkun kirjan (Sinkkonen/Keltikangas-Järvinen) olisikin lukenut. Ellei ole ollut toisen töppösissä, ei kannata väittää tietävänsä hänen elämästään häntä tässä asiassa paremmin. Hedelmällisempää olisi jakaa erilaisista valinnoista seuranneita kokemuksia sekä niiden hyviä ja huonoja puolia.