Sen sijaan, että kirjoittelisin esseetä näin kotipäivän viihteeksi, kirjoittelenkin tänne. Jäin nimittäin eiliseen lounasepisodiin niin kiinni, että pakko jatkaa vielä aihetta sivuten.

En erityisemmin arvosta ruoasta nitisijöitä. Missään nimessä en myöskään heitä, jotka kaivavat Biafran Lapset-kortin taskustaan, kun joku kritisoi talvisia tautiperunoita. Mutta noin pääasiallisesti, jos ruoka on kohtuullista, sitä on riittävästi, eikä erikseen haeta mitään gourmet-elämystä, on jokaisen porkkanraastesuikaleen kiroaminen mielestäni aikuiselta ihmiseltä tarpeetonta ja merkki melkoisesta käytöstapojen puutteesta. Pitää sen verran olla suhteellisuudentajua, että ei odota tavalliselta lounasruokalaltaravintolalta mitään hansvälimäkihanslailailai-suorituksia.

Sitten tässä kohtaa ajatukseni lähti laukkaamaan niinkin pitkällä kuin first world problemseihin, ja etenkin ns. rossofobiaan. Tiedättehän ihmiset, jotka alkavat välittömästi huokailla ja nyrpistelevät kun joku mainitsee jonkun sellaisen ravintolan, jonka nimeä kantaa useampikin paikka, eli ketjuravintolan. Miten niissä ei saa rahalleen vastinetta, mitenkä kaikki mitä keittiö suoltaa on puolivalmisteita ja miten vihreän kortin mafia on tuhonnut jo puoli planeettaa näillä perhehelveteillä.

Myönnän, poden rossofobiaa vähän itsekin. En kuitenkaan niin paljoa, että minun pitäisi kovaan ääneen mainostaa syöväni aina vähintään Kuurnassa (josta kyllä kovasti tykkään ja mielelläni kävisin useamminkin) aina kun joku kertoo viettäneensä kavereiden kanssa iltaa S-ketjun teemaravintoloista. Ja vaikka tiedän varsin hyvin, että noiden edellämainittujen ketjuravindelien keittiöistä lähtevät annokset monesti ovat puolivalmisteita, ei minulla ole mitään ongelmaa syödä joskus sellaistakin, jos tilanne (esim. monia makuja, harva paikka lähellä, pitkäksi venähtänyt kauppareissu jne) sitä vaatii. 

Olemme matkustelleen erään tuttavapariskuntamme kanssa muutamaan otteeseen. Meillä on aina hauskaa, kun on monta miettimässä, mitä tehdään ja kaikki ovat halukkaita kompromisseihin ja kiinnostuneet monesta eri asiasta, tulee kaikkien nähtyä jotain sellaista mitä ei ehkä heti itse olisi tullut ajatelleeksi.

Mutta se syöminen. Liikaa turisteja, liian lähellä kaupungin itäistä reunaa, liian hip, liian vähän hip, liian vähän kasvisruokia, väärän väriset kynttilät, liian vähän paikallisia, you name it. Heinäkuussa voi yhdestä Euroopan suurimmasta kaupungista, joka sattumalta on myös erittäin suosittu matkakohde, olla vaikeaa löytää ravintolaa, jossa kaikki  muut olisivat paikallisia. Ainakaan niin, että ei ota lähijunaa, ja silloinkin se voi olla haasteellista, jos nimenomaan halutaan välttää turisteja, sillä k.o. maa on itsekin keskellä kuuminta lomasesonkia ja näinollen nimenomaan PAIKALLISIA on vaikeaa löytää ilman vaativaa haastattelututkimusta. Jonka tekeminen muuten voisikin olla jännää, muttakun nälkä on jo melkoinen.

Joskus olen toivonut, että siihen syömiseen suhtauduttaisiin ihan vähän vähemmällä pieteetillä.

Hö, tässä kirjoituksessa piti jotenkin päätyä siihen, että ylenkatseellisuus on rumaa, mutta aasinsiltani siihen on unohtunut kahvinkeiton lomassa. Jokatapauksessa, nykyään pistää ikävästi korvaan, kun joku puhuu väheksyvään sävyyn jonkun toisen ruokamieltymyksistä tai arvostelee pöytäseurueelle kitkerän kahvin makua ilman, että käy siitä asiallisesti henkilökunnalle huomauttamassa. 

Näin. Nyt kun sormet ovat kivasti tässä vetreytyneet, alan pureutua esseeseen. Ja jos joku tietää hyvän Laadulliset menetelmät for dummies-opuksen, niin vinkatkaa. Siinä muuten yksi asia, jota tunnustan ylenkatsoneeni. ”Laadulliset menetelmät, ja pah, se on sellaista elämänkertatarinointia, eikä mitään oikeaa tutkimista”. Olen siis lukenut useamman tutkimuksen, mutta en tuottanut yhtäkään. Nyt pitäisi tehdä, ja katsokaa kuinka kävi: Siellä ne menetelmät nyt nauravat minulle partaansa. 

Avoin mieli olisi aina paras mieli.