Raitiovaunut, nuo kansakunnastamme läpileikkauksen kokoavat vihreät toukat. Raitiovaunussa matkustaa urbaani äiti-ihminen rapajuopon ja Anna-Maja Henrikssonin välissä miettien näiden maailmojen välistä kuilua ja kaikkea siinä välillä. Raitiovaunut, nuo kiskoillaan keskimäärin 9 km/h eteenpäin kolisevat yllätyskohtaamisten tyyssijat. 

Raitiovaunumatkustamisessa puhetta herättää jos sun vaikka mikä. Saavatko koululaiset istua, saavatko vanhukset istua, saavatko raskaanaolevat istua, saavatko kärryilläajelijat istua, saavatko työssäkäyvät istua. Kuinka mennään sisään ja ulos, pitääkö ratikallekin heiluttaa pysähtymismerkki? Ovatko raitiovaunut vähäväkisten vessoja raiteilla? 

Kaikenlaista on kohdalle osunut. Ensimmäiseksi mieleen tulee eräs kaunis perjantaiaamu, siinä kymmentä yli kymmenen. Hakaniemessä viereeni istuu melkoisesti elämää nähnyt mieshenkilö valtava isänmaallisin lipuin etiketöity viinapullo kourassaan. ”Antx” hän sanoo ja rojauttaa punaisen parempiakin aikoja viettäneen kassinsa minun syliini. Minä en ole juttutuulella. Mutta mies on. ”Antxx” hän korottaa ääntään. Kielenkantani eivät vieläkään ole vetreytyneet. Varsapusikon pysäkki. ”ANTEKKKSHI nyt vaan kauheasti roovva”. Mutta minä en ole vielä rouva. Mies siirtää kassia pidemmälle syliini ja romauttaa itsensä perään. ”ANTEEEEEKKSHI kamalasti”. Hivuttaudun ukkelin alta pois ja sanon niin selvästi artikuloiden kuin vain ikinä osaan: Et saa. 

Toisella kertaa olen puolisoni kanssa kotimatkalla. Takanamme jupisee joku, aika hiljaa. Volyymi kuitenkin kohoaa koko ajan. Kyseessä on jonkinlainen antipaattinen monologi kaikkia maailman naisihmisiä kohtaan. Tilanne huipentuu juuri ennen meidän pysäkkiä siihen, kun mies onkin yllättäen aivan korvani vieressä ja karjaisee: Säkin olet vaan yks s*atanan huara! Vastasin, että nyt hän on kyllä erehtynyt henkilöstä, ja että tuskin olen ihmisenä häntä parempi, mutta paremmat käytöstavat itselläni kyllä on.

Kolmas muisto on paras. Stockmannin pysäkiltä kyytiin loikannut iäkkäämpi mies selostaa Maannerheimin tiellä kaikki kohdalle osuneet nähtävyydet. ”ja siinä oikealle jää uusi oopperatalo, tuo kaunotaiteiden tyyssija. Ja edessä siintää jo stadionin torni! Tuo kansakunnan voimainponnistusten symboli ja vuoden -52 olympialaisten…” jne. Hän on loistava, suoraan kuin jostain 1950-luvun mainoselokuvasta. Kaikkia matkustajia hymyilyttää. Hän on mainio, me kuuntelemmme häntä tarkkaavaisena. Olo on vähän haikea, kun hän jää Auroran sairaalan kohdalla pois. 

Nämä tuli tänään mieleen, kun raitiovanussa oli livenä tämä paljon puhuttanut kärryissä-ei-ole-lasta-ja-joku-matkustaa-ilmaiseksi -tilanne. Enpä ole ennen sitäkään omin silmin ollut todistamassa, olen vähän ehkä naiivisti ajatullut, että ilmiö on niiden ihmisten höpöpuheita, joilla on liian vähän muuta mietittävää. Ehkä tämä oli vain säännön vahvistava poikkeus? Raitiovaunuissa meitä on niin moneksi.