Ratikalla ajellaan varovarovasti

Raitiovaunut, nuo kansakunnastamme läpileikkauksen kokoavat vihreät toukat. Raitiovaunussa matkustaa urbaani äiti-ihminen rapajuopon ja Anna-Maja Henrikssonin välissä miettien näiden maailmojen välistä kuilua ja kaikkea siinä välillä. Raitiovaunut, nuo kiskoillaan keskimäärin 9 km/h eteenpäin kolisevat yllätyskohtaamisten tyyssijat. 

Raitiovaunumatkustamisessa puhetta herättää jos sun vaikka mikä. Saavatko koululaiset istua, saavatko vanhukset istua, saavatko raskaanaolevat istua, saavatko kärryilläajelijat istua, saavatko työssäkäyvät istua. Kuinka mennään sisään ja ulos, pitääkö ratikallekin heiluttaa pysähtymismerkki? Ovatko raitiovaunut vähäväkisten vessoja raiteilla? 

Kaikenlaista on kohdalle osunut. Ensimmäiseksi mieleen tulee eräs kaunis perjantaiaamu, siinä kymmentä yli kymmenen. Hakaniemessä viereeni istuu melkoisesti elämää nähnyt mieshenkilö valtava isänmaallisin lipuin etiketöity viinapullo kourassaan. ”Antx” hän sanoo ja rojauttaa punaisen parempiakin aikoja viettäneen kassinsa minun syliini. Minä en ole juttutuulella. Mutta mies on. ”Antxx” hän korottaa ääntään. Kielenkantani eivät vieläkään ole vetreytyneet. Varsapusikon pysäkki. ”ANTEKKKSHI nyt vaan kauheasti roovva”. Mutta minä en ole vielä rouva. Mies siirtää kassia pidemmälle syliini ja romauttaa itsensä perään. ”ANTEEEEEKKSHI kamalasti”. Hivuttaudun ukkelin alta pois ja sanon niin selvästi artikuloiden kuin vain ikinä osaan: Et saa. 

Toisella kertaa olen puolisoni kanssa kotimatkalla. Takanamme jupisee joku, aika hiljaa. Volyymi kuitenkin kohoaa koko ajan. Kyseessä on jonkinlainen antipaattinen monologi kaikkia maailman naisihmisiä kohtaan. Tilanne huipentuu juuri ennen meidän pysäkkiä siihen, kun mies onkin yllättäen aivan korvani vieressä ja karjaisee: Säkin olet vaan yks s*atanan huara! Vastasin, että nyt hän on kyllä erehtynyt henkilöstä, ja että tuskin olen ihmisenä häntä parempi, mutta paremmat käytöstavat itselläni kyllä on.

Kolmas muisto on paras. Stockmannin pysäkiltä kyytiin loikannut iäkkäämpi mies selostaa Maannerheimin tiellä kaikki kohdalle osuneet nähtävyydet. ”ja siinä oikealle jää uusi oopperatalo, tuo kaunotaiteiden tyyssija. Ja edessä siintää jo stadionin torni! Tuo kansakunnan voimainponnistusten symboli ja vuoden -52 olympialaisten…” jne. Hän on loistava, suoraan kuin jostain 1950-luvun mainoselokuvasta. Kaikkia matkustajia hymyilyttää. Hän on mainio, me kuuntelemmme häntä tarkkaavaisena. Olo on vähän haikea, kun hän jää Auroran sairaalan kohdalla pois. 

Nämä tuli tänään mieleen, kun raitiovanussa oli livenä tämä paljon puhuttanut kärryissä-ei-ole-lasta-ja-joku-matkustaa-ilmaiseksi -tilanne. Enpä ole ennen sitäkään omin silmin ollut todistamassa, olen vähän ehkä naiivisti ajatullut, että ilmiö on niiden ihmisten höpöpuheita, joilla on liian vähän muuta mietittävää. Ehkä tämä oli vain säännön vahvistava poikkeus? Raitiovaunuissa meitä on niin moneksi. 

 

Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään Höpsöä

Mikä on tärkeää?

Tällä hetkellä Youtuben varmaan soitetuin, itsellekin jo korvamadoksi muodostunut Melbournen metron mainos Dumb ways to die toi mieleeni yhden vanhan työjutun, josta on jo vuosia aikaa. 

Kyseessä ei ole aivan suoranaisesti avaruuskypärän irrottaminen ulkoavaruudessa, mutta jotenkin siinä  oli jollain tavalla ainakin henkinen kuolema läsnä.

Eräänä päivänä koulussa yksi tyttö ilmoitti minulle pontevasti, että hän voi omasta puolestaan ihan hyvin kuolla ennen kuin täyttää seitsemäntoista, sillä hän on jo nähnyt ja kokenut kaiken. 

Nuorison kanssa työskennellessä tottuu melkoiseen tykitykseen joista iso osa menee iän piikkiin, ja sehän on (ehkä valitettavastikin) vamma, josta paranee. Tässä kohtaa sydämeni jätti yhden lyönnin välistä (tapauksen taustan tuntien). Mitä tuohon nyt voi sanoa?

Kummallista, miten ajatukset jouksevat joskus niin nopeaan, että hyvä kun itse pysyy perässä. Valon nopeudella ajattelin että ei, et varmaan ole kokenut toukokuista aamua Pietarin keskustassa shampanjaa siemaillen ja siltoja ihaillen,  takuulla et ole kokenut sitä mahtavaa onnistumisen tunnetta kun sinulta työhaastattelussa kysytään, koska voit aloittaa, kun uutena vuotena olet oman kullan kainalossa ja mietit, että teillä on yhteistä aikaa sekä menneisyydessä että tulevaisuudessa, yhteisiä bileitä opiskelijakavereiden kanssa, millaista on ostaa omat vessapaperit ensimmäiseen omaan kotiin, sinulla on vielä vaikka mitä edessäsi! Ja samalla hetkellä tajusin, että nyt näiden pointtien esittely ei auta tilannetta millään tavalla. 

Ja kun vedän henkeä sanoakseni edes jotain, hän jatkoi juttuaan rauhallisesti. En muista viestin tarkkaa sanallista muotoa, mutta sisällöltään viesti oli, että alkoholia on nautittu runsaasti useampaankin otteeseen, tupakasta olisi vaikea päästä eroon, seksiä on harrastettu, enemmän kuitenkin vastentahtoisesti ja humalassa, kotiin ei ole ollut tervetullut eikä omat eväät riitä sellaiseen tulevaisuuteen, jota joskus haaveissaan haluaisi. 

Olen edelleen sanaton. En keksi mitään. Koetan keksiä jotain. Tyttö nappaa käsilaukkunsa (mitä sitä koulukirjoja koulussa mukana kantamaan), lähtee ovea kohti ja sanoo: ”Niin että turhaa säkään mitään yrität.”

Mutta minä yritän. Ja me pääsemme lopulta yhteisymmärrykseen siitä, että ihan tänä viikonloppuna ei itseään kannata vielä hengestään päästää. 

Toivon, että hänellä on nyt asiat nyt kaikesta huolimatta hyvin. Toivon, että hän on elänyt jo hyvän tovin vanhempana kuin 17 vuotta ja että jos tämä teksti päätyy hänen silmiensä eteen, että hän viimestään nyt tietäisi, että kaikesta huolimatta minä välitin. 

Ja nyt, kaikki mukaan:

 

Puheenaiheet Työ Ajattelin tänään Syvällistä