Vielä kerran: kakkajuttu!
Kaksi ja puoli vuotta elämää lapsen kanssa. Kaksi ja puoli vuotta elämää, jossa kakalla on ollut suuri merkitys. Tuleeko sitä, paljonko sitä tulee, eikö sitä tule. Sitä on ollut vaipassa ja matolla ja lattialla ja niskassa ja pesukoneen päällä, sängyssä, peitolla ja sukassa. Uskallanpa väittää, että useimmin stiä on kuitenkin ollut potassa.
Alun vauvasekoiluissa heitin suosiolla kestovaippahaaveet lipaston laatikkoon yhdessä villavaippahousujen kanssa. Mutta saman tien kun tylleröinen alkoi pyrkiä istumaan, hän on myös käynyt potalla.
Ensin niin, että on pidetty tiukasti kiinni, ettei tylleröinen putoa potalta. Syömisen jälkeen, ennen ulos lähtemistä, ennen päiväunia, heti päiväunien jälkeen. Aika hyvällä menestyksellä, sanoisin. Harvemmin on käynyt niin, ettei potassa olisi joko pissat taikka kakat, parhaassa tapauksessa molemmat.
Viime syksystä lähtien vaippa alkoi olla yhä useammin kuiva. Etenkin aamuisin, jolloin tylleröinen alkoi syöksyä oma-aloitteisesti vessaan potalle. Tässä kohtaa mainittakoon, että meillä ei ole käytetty pottaa esim. olohuoneessa Kaapoa katsellessa, vaan aina vessassa. Tylleröinen alkoi vaatia pikkukalsareita vaipan sijaan. Koska äidin ostamat harkkahousut eivät istuneet, alettiin kodin ulkopuolella liikkua mittavan vaatearsenaalin kanssa pisuvahinkojen varalta. Toistaiseksi kodin ulkopuolella sattuneet vahingot on laskettavissa yhden käden sormin. Vaatearsenaali on pikkuhiljaa keventynyt, ja tietenkin se vahinko sattui juuri silloin, kun mitään ei ollut mukana. Kerran.
Vaikka olohuoneen matto on pesty useamman kerran (suosittelen kevyttä puuvillamattoa), muutaman yönä on vaihettu perhepeti kuiviin (joo, kun lapsi nukkuu siinä vanhempiensa välissä, niin pissat on kätevästi molemmilla lakanoilla), niin silti näiden pikkuvahinkojen korjailu on sata kertaa mielekkäämpää kuin vaippapakettien rahtaaminen kaupasta.
Paljastettakoon tässä välissä, että mulla on aina ollut lievästä kammoksunut suhtautuminen vaippoihin noin filosofisella tasolla. Ei ne kainalokakat, vaan ajatus siitä, että toinen joutuu uimaan ulosteessaan. Tylleröisen syntymästä lähtien olen maanisesta vahdannut ilmeitä, hajua, merkkiä mitä tahansa, että vaippa äkkiä vaihtoon. Jos vanhusten vaipoissa pitäminen on mielestäni ollut ihmisarvon riistämistä, niin olen kätevästi onnistunut ulottomaan tämän ajatusmaailman myös vauvoihin.
Mutta nyt, kypsässä kahden ja puolen vuoden iässä meillä on täällä ollut jo muutaman kuukauden tylleröinen, joka on vaeltanut ilman vaippaa. Ja joka on myös kaksi kertaa käynyt itse hienosti pottapisulla ja huudellut vaan äidille: ”PYYHKIMÄÄN!”
(yllättäen, tähän postaukseen en laita aiheeseen liittyvää kuvitusta kun mielihalu laittaa kuva siitä itsestään kasvaisi liian suureksi.)
