Ensin oli etiäinen ja sitten puhelimen kilahdus.

*           *           *

Niin, sä olet niitä, jotka ensin miettii, että sota-aikaan niiltä meni isä JA kolme poikaa, juttelee äiti.

Osanottoni, miten sä jaksat töissä, sanovat työkaverit.

Työ voi olla sellainen hengähdytauko surusta, juttelee yksi heistä, joiden suusta en mitään kovin rakentavaa ikinä ole odottanut.

*           *          *

Ensin sydän jättää yhden lyönnin välistä. Sitten huulet alkavat vapista. Kyyneleet nousevat silmiin.

Kurkkua kuristaa, vatsaan tuntuu kiertyneen sata boakäärmettä.

Suru tuntuu kauhealta, haikealta, kaipaukselta, syyllisyydeltä, kiukulta, pohjattomalta väsymykseltä, taistelulta, voitolta ja häviöltä. Oli sairautta, ikää ja etäisyyttä jne. Vaikeaa on kun oma suru ei tunnu sopivan oikein mihinkään valmiiseen surumuottiin. Ikäänkuin suremistapaansa pitäisi jotenkin selitellä. Ja joutuuhan sitä, koko ajan itselleenkin.

Olen miettinyt, kuinka jotenkin outoa on, että en ole tiennyt hautajaisten järjestämisestä oikeastaan yhtään mitään. Olen myös miettinyt, millaista toimintaterapiaa olisikaan askarrella hautajaisiin sellainen määrä somisteita, mitä nykyisin näkee häihin askarreltavan. Olen koittanut listata mielessäni kaikkia niitä asioita, velvollisuuksia, joita nyt pitäisi hoitaa. Ja olen myös tajunnut, että enää ei ole mikään kiire.