Lapsen myötä ajankäyttö heittää volttia kerran jos toisenkin. Kun ennen maailmassa oli vain aikaa, nyt minun aikaa, sinun aikaa, meidän aikaa, omaa aikaa, perheen aikaan, aikaa työlle, aikaa harrastuksille ja vaikka mille.

Nythän joku tietenkin erehtyy ajattelemaan että jestas, onpas noilla aikaa. Haluan nyt korostaa ja alleviivata että ei ole. On vain joukko uusia aikakäsitteitä, jotka ovat saaneet myös uuden, entistä painokkaammaan arvon. 

Sillä aika vaan kuluu. Nopeimmillaan ehkä silloin kun vilkaisee kelloon ja toteaa, että tässä on vielä puoli tuntia ratikan lähtöön. Sitten lapsonen menee potalle, karkaa sänkyyn riehustamaan, sukat katoava, vaippa menee väärin päin, housuja jalkaan vetäessä alkaa paini joka päättyy vasta kun pipo on heitetty tuhannenen kerran maahan, kaappaa itselleen takin ja toteaa, että omia unohtuneita hanskoja ei enää ehdi hakemaan ja taas juostaan. 

Hitaimmillaan ehkä silloin kun mikään ei ole hyvin, lasta väsyttää mutta hänellä ei ole pienintäkään aikomusta nukkua, nälkä mutta ei vähäisintäkään aikomusta syödä, hän käy parin minuuutin välein osoittelemassa takkeja eteisessä ja kyselemässä ”iti, iti”. Pikkukakkonenkaan ei pelasta niitä iltoja, ja kun isi vihdoin tulee, lapsonen mököttää isille mielenosoituksellisesti. Vasta seuraavana aamuna asiat ovat ehkä vähän paremmin.

Ajankäytön jakamisesta tulee aivan uusi kiistakapula. Milloin SINÄ menet ja milloin MINÄ menen ja minne? Peliin, kampaajalle, syömäään, salille, lenkille, soittamaan, elokuviin, ravintolaan, kavereiden kanssa. Kaikkea ei enää saa ja valinta ei muutenkaan tapahdu enää pelkästään omien priorisointien mukaan, vaan sen mukaan, onko toinen/kukaan lastenvahtina. Vaikka suurin osa menoista saadaan sopimaan ilman keskusteluja, menoilla on tapana kasautua. Aina niillä TOISEN menoilla. 

Ja kun vihdoin ja viimein saisi lastenvahdin, ja pääsisi kaksistaan jonnekin, on toinen luonnollisesti sairaana. 

Tingin harrastuksista, koska minulla on työ ja opiskelupaikka, joista molemmista pidän hurjasti, aikaa vain on rajoitetusti. Tingin siivouksesta, koska en halua tinkiä päivän rauhallisesta hetkestä maitokahvin ja lehden kanssa. Syömisestä en halua tinkiä koskaan, koska jos sen teen, niin voi koko rakennelma romahtaa vain siihen, että ylleni laskeutuu infernaalinen kiukkunälkä. Nukkumisesta tingin, koska välillä on pakko, olen huono nukkumaan huudossa. Huomaamattani tingin yhteydenpidosta ystäviini ja sisaruksiini, tajusin juuri että en ole jutellut siskoni kanssa melkein kuukauteen, ja me olemme sentään hyvin läheisiä. 

Nyt on lauantai-aamu ja olen ollut jo tunnin yksin hereillä. Poikkeuksellista on se, että nukuin itsekin puoli yhdeksään ja se, että lapsi nukkuu edelleen. Olen juonut rauhassa kaksi kuppia teetä ja syönyt aamiaisvoileipäni kokonaan yksin ilman keskeytyksiä. Aika ihanaa, täytyy sanoa.

Ja sille keskustelupalstoilla ja blogeissa seikkalevalle ”vierailijalle”, joka puskee joka väliin kommentoimaan nykyajan oman aikansa perään surkutelevia kelvottomia vanhempia ja käskee nauttimaan ajasta, jolloin lapsi on niin pieni sillä huomennahan hänellä on jo ylioppilaslätsä päässään haluaisin sanoa, että niin nautinkin, nautin omasta elämästäni niinkuin parhaaksi katson. Ja toivoisin hänen nauttivan myös.