Raivoiltamat

On tämäkin tapa koittaa rentoutua ennen nukkumaanmenoa: Katson A2-perinteistä tuohtumusiltamaa, jossa tänään aiheena siis äidit töihin.

Ja isät kotiin? Lisää rahaa? Vähemmän rahaa? Enemmän töitä? Vähemmän töitä, mutta useammille? Lapsen etu? Yhteinen etu? Perheen etu? Yhteiskunnan etu?

Kuka tietää? 

Maailman sivuun on ollut niitä ihmisiä, jotka hoitavat kotihommat parhaiten, ja lapset siinä sivussa. Ja samalla joillain toisilla on ollut tapana palkata imettäjä ja nähdä lapsensa vasta tämän täytettyä 16 vuotta. Lapsia on myyty ja ostettu, vaihdettu ja jätetty tienposkeen, lasten päälle on ”vahingossa” kierähdetty sängyssä, jossa on nukkunut myös 5 muuta ihmistä, lapsilla on käyty kauppaa ja pidetty yllä poliittisia suhteita. Päätökset tekee aina aikuinen. 

Uskallanpa väittää, että useammalla lapsella on nyky-Suomessa asiat melko lailla paremmin kuin vaikkapa keskiajalla, jolloin myös todistetusti kuitenkin joku jäi henkiin.

Vetoan jälleen horoskooppimerkkiini tasapainottomaan vaakaan, haluan välttää konflikteja enkä arvostele kenekään valintoja, vaan puhun jälleen vain omasta puolestani, omasta kokemuspohjasta. 

Silloin tuijotellessa ulos räntäsateeseen lapsi sylissäni ja pohtiessani, miten oma maailma on pysähtynyt ja eristynyt muiden jatkaessa omia elämiään, ei tajuntaan kerta kaikkiaan olisi mahtunut ajatus lapsen päivähoitoon menosta joskus hamassa tulevaisuudessa. Ei sitten millään. 

Kuukautta myöhemmin olin työhaastattelussa. Minullahan ei ole varsinaisesti ollut työpaikkaa, johon palata. Tylleröinen oli tuolloin 4 kuukauden ikäinen. Ja ihan tosissamme harkitsimme, jos minä olisin mennyt töihin ja mies jäänyt kotiin. Teimme tarkat laskelmat. Ja tuloksena oli, että ei kannata. 

Joten sanoin kiitos ei paikalle, jonka olisin saanut mutta joka oli lyhyt pätkä. 

Ja ihan hyvä niin. 

Puolisoni aloitti isäkuukauden vieton oman mielenterveyteni kannalta, niinkuin sanonta kuuluu, suorastaan kreivin aikaan. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi kotona jo niin pitkään, että olin todella iloinen, kun vihdoin osat vaihtuivat, ja isi jäi kotiin. Palasin pätkätyöelämääni entistä vähemmillä tunneilla ja päivät vietän edelleen yliopistolla. 

Kenen edun mukaan tässä nyt on menty? Oletan että lapsen, sillä hän on iloinen, pirteä ja sairasteleekin yllättävän vähän. Isän edun mukaan niin paljon, kuin vai taloudellisesti oli mahdollista. Tiedän, että mieheni olisi mielellään ollut kotona enemmänkin.

Voiko edes ajatella, että jotain tehtäisiin äidin edun mukaan? Meillä on tehty hyvin pitkälle niinkuin on itse olen parhaaksi katsonut. Olen itse halunnut mennä opiskelemaan, ja sen hinta on jonkilainen työssäkäynti. Minulla on ammatti, jota rakastan. Valitettavasti minulla ei ole ollut vakituista työpaikkaa. Pelko työpaikan puolesta on itselläni oikeastaan hyvin primitiivistä pelkoa toimeentulon puolesta. Voin paremmin, kun pelkään vähemmän.

En ehkä enää pysty enempää kuuntelemaan heteronormatiivisista taisteluhaudoista kuuluvaa huutelua. Näissä tuohtumusilloissa eniten surettaa se, että ei edes yritetä päästä keskustelussa eteenpäin, vaan nimenomaan huudellaan omista kuopistaan, ja väliin luetaan viestejä twitteristä. En muista milloin muuten olisin kuunnellut mukayleisellä tasolla käytävää keskustelua, jossa olisi ollut näin paljon subjektiivista perustelua, vanhoja tutkimuksia, suoranaista pelottelua ja syyllistämistä, vähemmistöjen ohitusta ja ylenkatseellisuutta. 

Hohhoh. Vain vanhemmuuskeskusteluissa.