Saavutetut edut (ja pienet haitat)
Tylleröinen täyttää juurikin kohta vuoden. Paljon on tapahtunut ja aika on kulunut nopeasti. Koen, että on jonkinlaisen retrospektion aika.
Tylleröä toivottiin ja odotettiin kovasti. Sen sijaan minkäänlaista vauvakuumetta en milloinkaan potenut. Ristiriitaista, mutta totta. Professori Hajamielisen kanssa oli ehditty jakaa kotia, reissata, kokea ja tehdä paljon asioita, ja mietimme, että yksinkertaisesti enemmän menetämme, jos emme lasta saa, kuin jos jäisimme ilman.
Tylleröisen olemassaolokin havaittiin reissussa, ja siitä eteenpäin elo olikin yökkimistä, väsymystä, päänsärkyä ja pelkoa pienen elämän puolesta. Ja kun hän viimein syntyi, ei äiti istunut moneen viikkoon.
Luonto hoitaa jännästi asioita. Olin varautunut siihen, että en välttämättä heti aluksi tuntisi lasta kohtaa helliä tunteita. Meillä oli korviketta sairaalakassissa sen varalta että imetys ei sujuisi ja kätilöt olisivat sydämettömiä maidonpanttaajia. Iloitsin etukäteen imetyksen mukana sulavista kiloista, kun pahoinvointikin oli kivasti pitänyt nälkää 9kk loitolla enkä juurikaan ollut myöskään turvoksissa.
No, kävi niin että instant-rakatuin bebiseeni ensi tapaamiselta, tissit olivat kuin suihkulähteet jonka seurauksena turvotus oli massiivista ja josta johtuen sokerinhimo piti huolen siitä, että mitään laihtumista ei vahingossakaan päässyt tapahtumaan.
Minä en ole montaa kertaa elämäni aikana vienyt edes roskista ulos ilman ripsiväriä. Luonto hoitaa myös ripsarit kuuseen näppärästi. Ulkonäkö ei tylleröisen syntymän jälkeen kiinnostanut pätkääkään, ja koska vaatteet (siis omat) eivät puklaavan vauvan kanssa ole ikinä puhtaat, oli pyykin pesu lähinnä imetyksen lisäksi se, mihin päivisin pystyi venymään. Aika pian turvotuksen alkaessa laskemaan ja kun sai enemmän omia vanhoja vaatteita sopimaan päälleen, sitä alkoi kiinnittämään myös enemmän huomita siihen, miltä itse näytti.
Aivan ensimmäiseksi oli vaatetuksen suhteen ratkaista nk. uniboob-ongelma. Yläosan vaatteita oli käsittämättömän kuppikoon ja tissit toisiinsa liiskaavien imetyskypärien ansiosta lähes mahdotonta saada sopimaan. Onneksi nuppi oli edelleen hormoneista niin pöllyssä, ettei tämäkään hirveästi masentanut.
Ja miten SUURIA kaikki pienet asiat olivatkaan! Etenkin tietenkin kakka(joka ei siis kuitenkaan määrällisesti ollut pientä), mutta luonnollisesti jokainen inahdus, hymy, hekotus, kitinä, mahan murina ja mitä ikinä merkkejä tylleröinen itsestään antoikaan, joko kaatoivat tai valaisivat koko maailman. Ja kaikki oheishärpätys mukaanlukien. Ehdottomasti lasisia tuttipulloja (joista tylleröinen ei tietenkään suostunut syömään lainkaan niin kauan kuin tissit oli mukana kuvioissa), ehdottomasti tietynlainen syöttötuoli, jonka perässä oli aivan luonnollista ajella puolen Suomen halki, ehdottomasti ei vaaleanpunaiselle jne. Mitä vähemmän mamahormonia, sitä vähemmän ehdottomuutta. Huh. Nykyään tylleröinen saa syödä välillä jopa pullaa. Iiiik.
Tutuksi ovat tulleet myös äitimyytit ja kaikenlaiset rooliodotukset. Yllättäen en muuttunutkaan lapsen myötä buddhaksi, vaan ärräpäitä lentelee joskus edelleen. Aika monesta asiasta kieltäydyn potemasta huonoa omaatuntoa, vaikka maailma on mielipiteitä väärällään monestakin asiasta.
Tätä tarinaa nähtävästi riittäisi loputtomiin. Ehkä jatkan joskus, vaikkapa aiheesta luonteeni jalostuminen tässä prosessissa. Nyt on ehkä hyvä todeta, että itsestänikin tuli sellainen omasta lapsestaan loputtomasti puhua jaksava äiti, joita nuorempana kesäduunissa oli niin rasittavaa kuunnella. Hmmm. Jokainen meistä vuorollaan.