Sunday bloody sunday
Sunnuntai, päivä täynnä vauhtia ja vaaratilanteita.
Edellisen kerran kun lähdin viihteelle, sain seuraavana päivänä siivota lapsen oksennuksia aamupäivän kello yhdestätoista alkaen. Huolimatta kaikista niistä lupauksista, että saisin parannella mahdollisesti särkeviä hiuksiani jne. Alan pikkuhiljaa ymmärtää, että ei, minun ei ole tarkoitus käydä yhtään missään enää ikinä, sillä lapsi on ikuinen ja koska aina kun poistun kotoa, se kostautuu seuraavana päivänä.
Eilen siis hippaloin kera phocahispida &co., enkä muista milloin viimeksi olisin saanut a) sekä suurin piirtein kaikki juhlatamineet päälleni sekä b) myöskin hiukset muuten kuin ponnarille. Ja olipas kertakaikkiaan hauska iltapäivä/ilta, laadukas seura ja kyseenalaiset naurunaiheet ovat aina toimiva yhdistelmä.
Aamulla sain kuin sainkin nukkua oikein ruhtinaallisesti, ja sekä miekkonen että tylleröinen olivat mitä mainioimmalla tuulella kun vihdoin kammersin itseni pystyyn. Suunnitelmissa meillä oli lähteä koko perheen voimin Kaapelitehdaan Design Marketiin, ja niinpä siitä nopean suihkun kautta aloin itsekin laittautumaan valmiiksi lähtöön.
Sillä aikaa kun vedin vaatteita ylleni, tylleröinen keksi kerrassaan vallattoman leikin. Hän retuuttu pienen jakkaran olohuoneeseen, asetteli sen jännittävän välimatkan päähän sohvasta, kiipesi jakkaralle ja loikkasi sohvalle. Ja uudestaan ja uudestaan. Siinä vaiheessa kun minä huhuilin ”varo ettei satu” tuli vastaukseksi kikatusta ja ”ei tattunut, ei tattunut”.
Menen lähtövessaan. Kuuluu ”äiti kato, äiti kato, kiipee”. Minä huhuilen ukkelia katsomaan, kun en itse vessan ovesta näe. Ja kuuluu kolinaa, syvä hengitys ja kamala huuto. Lapsi on tullut rakennelmastaan alas, lyönyt päänsä kohtuullisen terävään kaijuttimen kulmaan ja päästä tulee verta kuin teuraseläimen kurkusta.
Huutoa kestää vain hetken ja tyttö olisi valmis jatkamaan kiipeilyjään. Päästä valuu kuitenkin koko ajan verta, sitä on joka paikassa: meidän sängyssä, mieheni poskella, minun käsissäni, lapsen selässä ja ihan joka puolella. Onneksi verenvuoto lakkaa aika pian ja me pesemme pikkuihmisen, jonka hiukset ovat saaneet uuden hieman kirvesmurhaajahenkisen värityksen. Soitan varmuuden vuoksi terveysneuvontaan, joka sitten suosittelee käymään näyttämässä pikkukuuppaa jossakin.
Saamme ajan Kampin Pikkujätistä vasta iltapäiväksi, koska tapaus ei ole kiireellinen ja lapsi vain kikattelee ja yrittää ilmeisesti uusia temppuaan. Joten lähdemme Design Marketille odottelemaan lääkäriaikaa.
Me olemme tehokkaita. Koska aikaa ei ollut kovin montaa tuntia, on saaliimme siihen nähden mielestäni todella kunnioitettava:
Kuvassa yhdistyy suurin hankinta ja päivän asu:
Ellalla on päällään Liverpoolin farkut, Your Facen toppi ja neuleenräyskä Monkista. Kädessään hän heiluttelee, kyllä, keinua!
Myyjän vakuutteluista huolimatta keinun kiinnittäminen olohuoneen kattoon vaatii hieman järeämpiä aseita, mutta eiköhän huoltofirma sen kattoon poraa, kun kauniisti pyydämme. Keinu oli niiiiiin kaunis! Pähkinäpuuta ja maitokahvin väriset köydet, uutta mallia, ei vielä jälleenmyyjien valikoimissa. Nyt vaan lillakungasta keinu joka olkkarin riemuksi. Ja eikun kohti uusia kuhmuja!
Keinu oli lähinnä mieheni pakkomielleostos, itse saalistin näistä:
Saalista Sanna Pelliccionilta, Papershopilta ja Polkka Jamilta.
Jos meillä pidettäisi jamit, ne olisi Polkka Jamit. Tyynyliina ja kortteja.
Polkka Jamin design on aina iskenyt. Ne on vaan niin…sopivia. Joka tilanteeseen löytyy hyvä Polkka Jam.
Papershop oli uusi tuttavuus, ja heidän pöydältään mukaan tarttui vino pino esineistöä. Olen aina tykännyt vaneritarjottimista, mutta en mistään vastaantulleesta niin paljoa, että olisin halunnut pulittaa siitä kolmea-neljää kymppiä. Nyt osui ja upposi. Joten otin sitten molemmat. Laatikoissa on koristetyynynpäälliset, nekin instant-ihastuttivat.
Norjalaisen Darling Clementinen tuotantoa. Nyt myös meillä kotona.
Oikea hattupäinen Minervan siipiveikkonen.
Sanna Pelliccionin Oma perhe on vedonnut siitä asti, kun siihen joku vuosi sitten Korjaamon joulumarkkinoilla ensi kertaa törmäsin. Niin valloittavia! Juuttikassin otin, koska se oli kokonaisuutena hyvä, ei lattiaa hipova. Tällaisena puolikkaan ihmisen mittaisena en sitten millään jaksaisi kantaa kangaskasseja, jotka viistävät maata. Kortista saa aikaiseksi ”oman perheen”, vähän niinkuin ne joulutontturivit, mutta tämä kestää ympärivuotista katselua. Katseenkestäviä pannunalusia meillä ei ole liikaa, koska mekin katoavat välillä jonnekin, varmaan sinne samaan paikkaan, missä ovat myös kaikkien parittomien sukkien parit.
Sanna Pelliccionin sympaattista tuotantoa.
Kun rahat oli tuhlattu, olikin aika mennä näyttämään reikää päässä lääkärille. Eihän siinä mitään ollut, rupi enää jäljellä. Lääkäri vähän pyyhkäisi ja laastaroi haavaa ja sanoi äidille juuri ne oikeat sanat: ”äidin psyyke on rakennettu niin hienosti, että äiti säikähtää aina enemmän kuin lapsi. Se on lapsen kannalta elintärkeää”. Eli turha murehtia turhilta tuntuvia lääkärireissuja :)
Raflaavasta otsikosta huolimatta meillä oli kuin olikin loppu hyvin, kaikki hyvin -sunnuntai.