Tuli tauko

Ja otsikko ei siis ole yhdyssanavirhe ja tämän postauksen aihe Lähi-idän tilanne. Ehei, vaan eipä ole tullut palstaa päiviteltyä pitkiin aikoihin.

Jaa miksi? Noh.

Ehkä kaikki on alkanut jo joskus aikaisemmin, ehkä tämän syksyn mukanaantuoma ei-mikään-uusi on aiheuttanut pientä lamaa. Luultavasti näppylät hyytyivät näpppäimille lopullisesti erään runsaat pari viikkoa sitten yliopistoruokalassa käydyn keskustelun myötä.

Puhuimme elämästä, mistäs muusta. Siitä, miten maailma ei juuri nyt tunnu oikealta paikalta olla. Siitä miten väsyttävää on, kun ihanteena on tulla ihan miksikä vaan, miten ebolakin voi olla mahdollisuus ja miten minä tulee yhä useammin ennen meitä, ja mekin on toistuvasti niitä toisia vastaan.

Tässä kohdassa olimme jo niin masentavissa tunnelmissa, että aloimme jakaa kokemuksiamme eri terapioista, joissa olimme käyneet (voi kyllä, kun viisi eri ikäistä jo jonkun aikaa työelämässäkin viihtynyttä ihmistä istuu samaan pöytään, on aivan mahdollista, että ainakin n. 60% keskusteluun osallistuneista on kärsinyt jonkinlaisesta mielenterveyden kuormituksesta sekä käyneet sen seurauksena jonkinasteisessa keskusteluhoidossa ja loput ovat muuten vain halunneet tutkiksella itseään eri terapiamuotojen avustuksella). Pääsimme onnekkaasti siihen lopputulokseen, että vaikka maailma silloin tällöin vaikuttaisikin vähän turhan kovalta, on omissa käsissä sentään se, ettei siitä omalta osaltaan tee vielä kovempaa. 

Mitenkä tämä nyt liittyy sitten mihinkään? Mehän jauhamme näitä asioita lähes joka päivä samalla kun puhumme siitä, mitä ja miten lapsille nykyään voisi opettaa sitä-tätä-ja-tuota ja millainen maailman olisi meidän mukaan täydellinen. Mutta sen verran ajatukset jäivät elämään, että yhtäkkiä minä ei tuntunutkaan enää niin merkitykselliseltä, että sen ajatuksia maailman menosta olisi ollut välttämätöntä jakaa kenellekään muille kuin niille, joita kohtasi kasvoista kasvoihin. Ne varhaiset aamut, jotka sumuisina valkenivat fillarin kiitäessä Alppipuiston halki eivät enää näyttäytyneetkään mahdollisena kuvituskuvamateriaalina, vaan pelkästään siinä hetkessä elettäviksi, katoavaksi syntyneinä. 

Mikä saa ihmisen palaamaan takaisin? 

Ehkä kokeilemisen halu, ehkä vanha tapa. En tiedä, käykä täällä enää juurikaan kukaan, mutta hei sinä joka tulit kylään, kerro, mikä olisi hyvä syy jatkaa? Eikä syyn tarvitse olla edes hyvä. Riittää että se antaa jonkun näkökulman aiheeseen