Tyhjää täynnä koko postaus

Meillä oli vanhassa kesätyöpaikassani sääntö, että kahvipöydässä ei puhuta kenestäkään mitään sellaista, mitä ei kasvokkainkin voisi ottaa puheeksi. Se oli hyvä sääntö, ja sitä olen myöhemmässäkin elämässä koittanut soveltaa. Muutenkin mielestäni elämään kannattaa suhtautua niin, että ottaa vastaan sen, mitä parhaimmillaan tarjotaan.  Mutta nyt, totuutta silmiin, ketä muka ei välillä haluttaisi valittaa oikein sydämensä kyllyydestä? Etenkin kun ulkona sataa.

Ensinnäkin kirjoitusintoa edelleen hillitsee valitettavasti Lilyn pikkuinen puolinaisuus. En ikinä olisi uskonut sanovani tätä ääneen, mutta itse ehkä vähän kaipaan sitä vanhaa, kotikutoisempaa, mutta selkeästi enemmän elossa olevaa Lilyä ilman tätä nyt muodostumassa olevaa kahden kerroksen väkeä. Ja nämä kaikenlaiset pienet, ei mitään elämää mullistavaa, mutta tosiaan kirjoitteluintoa lannistavat toimimattomuudet. Mutta ei tässä kirvestä vielä olla kaivoon nakkaamassa. 

Sadepäivänä ei oikein viitsi valokuvata, joten sen sijaan, että tässä raportoisin mahtavista itse painamistani kankaista, laitan valokuvan Hvitträskin kattopaanuista:

Seuraavaan kuvaan olisin laittanut itse painamistani kankaista ompelemani tyynynpäälliset, mutta nyt siinä saa olla teekuppi sadepäivää lämmittämässä:

Sadepäivä nukuttaa ja matalapaine särkee päätä ja jostain ihme syystä myös se viimeinen essee roikkuu edelleen vain puolinaisena. Lapsen kanssa ei sadepäivänä viitsi lähteä puistoon kökkimään, joten olemme tyytyneet puhaltelemaan saippukuplia kylppärissä. 

Koska siitäkään en viitsinyt valokuvia napsia, laitan viimeiseksi kuvan kahvikioskin päätyseinästä. Tuokoon se kofeiinia tähän päivään, joka on onneksi pian kääntymässä iltaan. 

Huomenna uusiin seikkailuihin!