Koskaan ei ole liian myöhäistä elää elämäänsä onnellisena loppuun asti.

Missä vaiheessa tietää, onko oikeasti ”vahva” vai onko vain uskotellut itselleen oman vahvuutensa?

 

Kun elämä on selviytymistaistelua vastoinkäymisestä toiseen, onko henkinen vahvuus silloin todellista, vai vain jotain jonka uskottelet itsellesi. 

Ja onko se väärää vahvuutta? Sairastuttaako tämä vahvuus, jatkuva pärjäämisen pakko? Kun kaikki ulkoinen vaatisi sinua jo romahtamaan ja ottamaan toisilta apua vastaan, muttet siihen kykene? Missä kulkee raja josta tiedät tarvitsevasi avun…

Kerrot itsellesi päivä toisensa jälkeen, että ”pakkohan tämän on joskus loppua” vaikket itsekään tiedä milloin ja miten.

Uskot siihen, vaikkei mitään todellista seikkaa ole tätä tukemassa. 

 

Kuuntelen Ellinooran kappaletta ”Leijonakunningas” ja samaistun sanoihin. Vaadin ja uskottelen itselleni ettei tästä vaan voi heittää hanskojaan tiskiin, koska jos luovuttaa, niin silloin on jo lähtökohtaisesti hävinnyt. Omasta elämästäni ja asenteestani olen vastuussa, vaikken kaikkeen voi vaikuttaa, en kuitenkaan voi luovuttaa päätösvaltaa muille.

 

 

Onko väärin uskoa ihmeisiin ja luottaa tulevaan, vaikkei mitään todistetta asioiden parantumiseen ole? 

Kysympä vain; voihan ihminen olla positiivinen vaikkei mikään tue sitä näkökulmaa?

(onko se eräänlaista mielensairautta, vai voisiko se pikemmin olla mielenterveyttä…)

 

Tällä lähden liikkeelle… saattaa olla ettei ajatusriento tämän erikoisempaa ole

enkä tiedä, kuinka aktiiviseksi muodostan tämän blogin, olkoon julkinen päiväkirjani.

Mutta, kokeilematta ei pääse eteenpäin…