Missä kulkee raja

Välillä oikeasti pysähdyn ajatuksen kanssa, että ”mitähän v*ttua?!”
Anteeksi hirwittävän vulgaari sana valinta, mutta oikeasti… Oman elämänsä kanssa kun joutuu pähkäilemään, 
epäilemään ja häpeämään, niin kysyn vain että ”MIKSI?”
 
Teet sitä taikka tätä, yrität ottaa itsesi ja muut huomioon, miellyttää jokaista, miellyttämättä kuitenkaan loppuviimein
ketään… Sitten kun opettelee sanomaan EI, niin kokee syyllisyyttä. Epäilee omaa sisintään ja miettii loputtomasti sitä
että entä jos… 
 
Jos se oikeasti onkin tälläkertaa tosissaan… Sillä vain on ollut rankkaa, ei se tarkoittanut. Tarvitsee vain vielä yhden 
mahdollisuuden. Mihin…? Siihen että taas pääsee ”kuinka koira veräjästä”?
 
Mikä on se luottamuksen lopullinen mitta? Milloin on ”hyväksyttävää” olla enää antamatta yhtään anteeksi, olematta kuitenkaan
itse ”väärässä”?
 
RAJAT
 
Kuinka opettaa itselleen, ettei se ole väärin jättää toista ns. oman onnensa nojaan.
Että jokainen on vastuussa teoistaan ja sanoistaan. Ja kun ne eivät kohtaa, on silloin oikeus jättää sanat kuulematta.
 
Miten vaimentaa oman omatuntonsa ääni: ”entä jos se nyt onkin tosissaan…?” Milloin epäilys on perusteltua ja milloin taas vain 
turhaa toivoa?
 
Kumpaan suuntaan uskominen on tyhmempää… ?
 
JA KUMPI SATTUU ENEMMÄN? se ettei usko, ja olisikin ollut tällä kertaa oikeasti syytä uskoa, vai se että luottaa ja ehkä pettyy uudelleen? 
 
Voiko ihminen oikeasti koskaan muuttua? Ja toisaalta taas, miksi ei…?
 
Itsekin olen muuttunut, tavallaan.
Ulkoiset tekijät, paineet, henkinen kuorma ja todenteolla muuuttuneet elämän realiteetit ja vastuun kerrannais lisääntyminen….
 
Näistä lähtökohdistani omakin käytös itsellä muuttunut, joten miksikäs ei. Kukin varmasti toimii erilailla eri elämäntilanteessa… ja jos 
kaikki muuttuu, niin miksipä ei myös ihminen…? Vai muuttuuko todella…
 
 
Kuinka monen ihmisen elämän pilaamisen riskillä toisen käytökseen voi luottaa tai olla luottamatta?
 
MISSÄ KULKEE RAJA YSTÄVÄLLISYYDEN JA SINISILMÄISYYDEN VÄLILLÄ?