Mitä ihmiset tekee vapaallaan…? Mistä ideoita kun pää lyö tyhjää, samaan aikaan kun tuntee turhautumista tekemättömyydestä.

Ulkona täydellinen talvikeli, lumi houkuttelevan pehmeä ja kauniin puhdasta. Ulos tekisi tavallaan mieli, muttei kiinnosta.

Masennus varmaan tuntuu tältä, mutten itseäni masentuneeksi koe, sillä olen optimistinen ihminen. Ainakin näin itse koen. Sillä TIEDÄN ettei nämäkään ongelmat ole ikuisia. Tiedän että kun saan itseni ulos joksikin aikaa liikkeelle, mieli virkistyy kyllä.

Hoidan asiani, välillä kuin vain ”automaattiohjauksella” Mikään ei juuri tunnu miltään, vaikka tavallaan tuntuukin. Anhedonia, sen nimityksen kuulin.

Lienee tyypillistä kun kokee traumaattisen, koettelevan, raskaan elämänvaiheen… Mutta kuinka karistan sen niskastani pois?!?

Kärsimättömyys lienee pahin rikkeeni… Haluan päästä eroon tästä turhasta ja tarpeettomasta alakuloisuudesta, sillä tiedän ettei se hyödytä mitään. Sätin tavallaan välillä itseäni siitä, etten ymmärrä jo lopettaa tuskailua tai ahdistumista asioista joihin en kerran edes voi vaikuttaa… Miksi kantaa turhaa kuormaa ja henkistä painolastia asioista joille vain ei voi mitään.

Tämän kun saisikin itselleen selvitetyksi… Saisin toki varmaan aikamoisen älyväläyksen siinä kohdin, ja varmaan jonkin verran vaikuttaisi myös mielenterveystyöhön… Sillä sitähän se olisi, keino parantaa masennus… 

Mutta voinko muka itseni luokitella masentuneeksi, kun koen kuitenkin ITSE että minun pitäisi vain ottaa itseäni niskasta kiinni. Mistä pääsen taas ensimmäisen postauksen teemaan kiinni: onko henkinen vahvuus AITOA, jos se on itse itselleen syötettyä ja pakotettua pärjäämistä?

Missä vaiheessa tietää, onko oikeasti ”vahva” vai onko vain uskotellut itselleen oman vahvuutensa?

Kun elämä on selviytymistaistelua vastoinkäymisestä toiseen, onko henkinen vahvuus silloin todellista, vai vain jotain jonka uskottelet itsellesi. 

Ja onko se väärää vahvuutta? Sairastuttaako tämä vahvuus, jatkuva pärjäämisen pakko? Kun kaikki ulkoinen vaatisi sinua jo romahtamaan ja ottamaan toisilta apua vastaan, muttet siihen kykene? Missä kulkee raja josta tiedät tarvitsevasi avun…

Kerrot itsellesi päivä toisensa jälkeen, että ”pakkohan tämän on joskus loppua” vaikket itsekään tiedä milloin ja miten.

Uskot siihen, vaikkei mitään todellista seikkaa ole tätä tukemassa. 

Kuuntelen Ellinooran kappaletta ”Leijonakunningas” ja samaistun sanoihin. Vaadin ja uskottelen itselleni ettei tästä vaan voi heittää hanskojaan tiskiin, koska jos luovuttaa, niin silloin on jo lähtökohtaisesti hävinnyt. Omasta elämästäni ja asenteestani olen vastuussa, vaikken kaikkeen voi vaikuttaa, en kuitenkaan voi luovuttaa päätösvaltaa muille.

Onko väärin uskoa ihmeisiin ja luottaa tulevaan, vaikkei mitään todistetta asioiden parantumiseen ole? 

Kysympä vain; voihan ihminen olla positiivinen vaikkei mikään tue sitä näkökulmaa?

(onko se eräänlaista mielensairautta, vai voisiko se pikemmin olla mielenterveyttä…)

Tällä lähden liikkeelle… saattaa olla ettei ajatusriento tämän erikoisempaa ole

enkä tiedä, kuinka aktiiviseksi muodostan tämän blogin, olkoon julkinen päiväkirjani.

Mutta, kokeilematta ei pääse eteenpäin…