Eilen puheissa ollut aihe jäi ajatuksiini pyörimään. Keskustelimme siitä, miten nuorilla naisilla on tarve suoriutua ja menestyä, takoa rautaa vielä sen ollessa kuuma. Keskinkertainen suoritus ei riitä muka muulle maailmalle ja lähiomaisille, saatikka niille puolitutuille. Töissä olemme sellaisia, että haluamme antaa parhaamme ja teemme työtä usein täydellä sydämellä. Haluamme olla näkyvillä 24/7, haluamme ihmisten tietävän keitä olemme ja mitä teemme. On tärkeää näyttää kauniilta, hyväkuntoiselta ja sosiaalisesti pätevältä. Hyvä työ ja somessa ahkera päivittäminen ovat hyviä plussia. Mutta entäs sitten, kun olet tarpeeksi pitkään keskittynyt siihen millaisena muut sinut näkevät? Tai kun olet antanut työn imaista itsesi niin pahasti sisään, että hukut hommiin, etkä jaksa enää iloita arjesta. Arjesta, parisuhteesta ja sosiaalisista suhteista tulee suorituksia, joihin on väkisin kaivettava voimaa. Harrastukset jää, some hiljenee, elämä sumenee ja eräänä aamuna et ehkä pääsekään enää sängystä ylös.

En osaa vielä tänäkään päivänä erotella täysin mikä/mitkä asiat johtivat yli vuosi sitten todettuun masennukseen ja yleistyneeseen ahdistuneisuushäiriöön. Työn, oman pääni sisältä ja ulkopuolelta tulevien paineiden myötä stressasin aivan liikaa, en osannut rajoittaa pahaa oloa ja jättää töitä töihin. Töissä oleminen muuttui tukalaksi, pakenin töissä vessaan itkemään, enkä edes tiennyt miksi. Aamulla en saanut itseäni tsempattua, kotoa pois lähteminen oli hankalaa, yritin vain keskittyä hengittämään kun tunsin paniikin lähestyvän. Ei ollut kerta eikä kaksi kun olin lattialla polvillaan pää jalkojen välissä puuskuttamassa. Vähitellen lopetin liikunnan, enkä enää poistunut kotoa. Vietin päiviä yövaatteissa, enkä pitänyt keneenkään yhteyttä. Ahdistuin ajatuksesta, että pitäisi lähteä ihmismassaan. Välillä pakotin itseni poistumaan kotoa, mutta niistä kerroista en muista rehellisesti mitään, muistan vain, että oli paha olla. Joskus kotoa poistuessani ajattelin, että olisi helpointa mennä keskelle tietä makaamaan pimeällä ja odottaa kaiken päättyvän. Sanomattakin on selvää, mitä tuollainen tekee parisuhteelle. Toinen olettaa, että vika on hänessä, että hänen takiaan mulla on paha olla. Muistan monesti selittäneeni, ettei vika voi olla sinussa, koska en edes tiedä miksi voin näin huonosti.

Se oli syyskuun alku 2016, kun heräsin omaan itkuuni aamulla ennen töitä, silloin tiesin, että nyt apua ja äkkiä. En tiedä miksi siinä meni niin pitkään ennen kuin hakeuduin ammattilaisten luokse, ehkä yritin peitellä sitä turhan pitkään ja vielä onnistuinkin siinä. Lähdin sinä aamuna töihin vain ilmoittaakseni johtajalle, että tulen olemaan pidemmän pätkän nyt poissa – tiesin jo silloin, että tästä ei ihan heti nousta. Työterveydessä sain hyvän ja ymmärtäväisen vastaanoton – alkoi kuukauden mittainen intensiivinen hoitojakso lääkärikäynnein ja psykologin kanssa keskustellen. Kaikkien keskustelujemme pohjalta sain diagnoosiksi masennuksen ja yleistyneen ahdistuneisuushäiriön.

Aikuisten Mielenterveystalon (www.mielenterveystalo.fi) sivut pitävät sisällään palveluohjausta, paljon luotettavaa tietoa, omahoito-ohjelmia, oppaita ja työkaluja itsearviointiin. Näille sivuille loikkasin silloin, kun aloin vähitellen ymmärtää maailman menosta taas jotain. Mitä yleistyneellä ahdistuneisuushäiriöllä sitten tarkoitetaan?

Yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä aletaan puhua, jos ahdistuneisuus on voimakasta ja jatkuvaa ja se alkaa haitata normaalia arkea.

Ahdistus on usein epämääräistä, eikä sen taustalla olevia huolia välttämättä pysty tarkasti nimeämään. Sinusta saattaa jopa tuntua, että olisi helpompi nimetä ne asiat, joista et huolehdi. Monesti yleistyneessä ahdistuneisuudessa huolehditaan siis oikeastaan aivan kaikesta.

Yleistynyttä ahdistuneisuutta ei aiheuta mikään yksittäinen tekijä, vaan se syntyy monen tekijän vaikuttaessa toisiinsa. Perinnölliset tekijät altistavat erilaisille ahdistus- ja mielialahäiriöille.

Yleistyneen ahdistuneisuushäiriön hoito koostuu psykoterapeuttisista hoitomenetelmistä ja tarvittaessa oireita lievittävästä lääkityksestä.

Ensin salasin, sitten häpesin ja lopulta ymmärsin. Oli helpotus viimein ymmärtää, että tämä kaikki on vain osa minua ja tulee aina olemaan. Perheen ja ystävien tuki tuli tänä aikana tarpeeseen. Juuri sinä hetkenä kun tunsi itsensä oudoksi olioksi, oli helpottavaa kuulla tärkeiltä ihmisiltä, että en suinkaan ole ainoa, joka näiden asioiden kanssa taistelee. Tämä ”diagnoosi” on auttanut mua elämässä eteenpäin ja voin sanoa kasvaneeni itsevarmaksi ja omaksi itsekseni kuluneen vuoden aikana. Tiedostan tällä hetkellä omat heikkouteni ja vahvuuteni, tiedän missä kohtaa pitää höllätä. Huolimatta rankasta syksystä vuosi sitten, uskon sen auttaneen minua suuresti. Vaikeuksien kautta löysin rohkeutta hypätä kohti unelmiani ja tällä hetkellä olen jo hyvällä vauhdilla matkalla niitä kohti. Oivalsin, että elämä on tässä ja nyt ja että ahdistus on vain piirre minussa. Olen sinut itseni kanssa, viimein.