Ole armollinen itsellesi

Pahoittelen pitkään kestänyttä radiohiljaisuutta. Syksy on mulle ollut jo pitkään jonkun ns. uuden aikakauden alku ja niin se on myös nyt. Elän pieni jännitys ahdistus rinnassani päivästä toiseen eteenpäin, samalla innolla tulevaisuutta odottaen ja toisaalta inhoten itseäni näin stressaten. Tälläkin hetkellä mun maha on kipeä, en tiedä onko se jännitystä vai eilen syöty kotitekoinen pizza. Syy tähän jännittämiseen on se, että mun opiskelut alkaa nyt perjantaina! Eilen kaikki iski kunnolla mieleen ja tsekkailin bussiaikatauluja, etsin yöpymispaikkaa ja vertailin hintoja, kävin ostamassa tulostimen ja tulostin koulujuttuja ison pinon valmiiksi ensimmäisille luennoille. Tuijotin myös Jyväskylän karttaa epäuskoisena, että miten mun navigointitaidoilla tuun ikinä selviämään hengissä auton ratissa täysin uusilla reiteillä? Okei, oon käynyt siellä monet kerrat, mutta en ikinä yksin, pelottaa ihan että löydänkö ikinä sinne, minne mun pitäis löytää perjantaina. Ja se hotelli, miten ikinä löydän sinne ja uskallan nukkua yksin vieraassa paikassa?

Mulle on nyt viikko jankattu, että on hyvä jännittää uutta, mutta ei liikaa. Pelkään vaan, että jännitänkö sitteki liikaa – tai pahinta, jännitänkö niin paljon, etten pysty nauttimaan koko kokemuksesta? Olen lähdössä ”vieraaseen” kaupunkiin opiskelemaan, yksin, itse autolla sinne ajaen (kiitos bussien jotka ei voi kulkea silloin kun mulla olis tarve), tuntematta ketään tai tietämättä yhtään millainen paikka siellä odottaa. Ja tulenko muiden koulutuksessa olevien kanssa juttuun, löydänkö sieltä seuraa? Monet saattaa ajatella, että onpa hölmö ajattelutapa. No, tämä olen minä. Tiedostan välillä ajattelevani asioita liikaa ja liian pitkälle. huolehdin etukäteen. Olen mestari itseni hulluksi tekemisessä. Mutta jos jotain olen oppinut itsestäni, niin sen, että nyt on aika höllätä. Ja ehkä olen tiennyt sen jo pidemmän aikaa. Olen jättänyt tietokoneella istumisen vähemmälle, nukkunut aamuisin pidempään ja ollut ottamatta stressiä töistä. Mutta tällä viikolla tunnen tarvitsevani enemmän. Kaikki tämä uuden jännittäminen ja ahdistuksen poissa pitäminen syövät voimiani ja kroppani tuntuu olevan kovalla koetuksella. Ja kyllä, tätä viikkoa on vasta mennyt päivä. Teinkin suunnitelman, etten tällä viikolla rasita itseäni liikaa. Pidän lepoviikon kuntosalista, käyn ennemmin kävelyillä ja hölkkälenkeillä syysilloissa. Meditoin ja pysähdyn ihan vain olemaan. Kuuntelen musiikkia ja poltan kynttilöitä. Venyttelen ja käyn hieronnassa. Annan itselleni siis luvan ottaa iisisti, sillä tiedän kroppani tarvitsevan juuri sitä.

En tiedä miten muut huomaavat kroppansa lähettämät signaalit pattereiden loppumisesta, mutta itse huomasin olevani pohjalla ja kuoleman väsynyt vasta kun olin kirjaimellisesti aivan pohjalla. En ollut osannut ottaa huomioon kehoni viestejä, tarpeita tai sitä, että en yksinkertaisesti vain voi jaksaa aina vain isompaa kuormaa lepäämättä ollenkaan. Masennus ja ahdistus ovat asioita, joista opettelen vielä puhumaan. Se ei ollut helppoa vuosi sitten, eikä se ole helppoa edelleenkään. Mutta, tulen kertomaan siitä täällä, kun koen olevani valmis. Kuitenkin, viime vuosi opetti minulle paljon itsestäni. Näiden vaikeuksien takia uskon, että pystyn välttämään pohjalle päätymistä taas pitkään, jos se on omasta tahdostani kiinni. Olen kasvanut vahvemmaksi ja tiedän mitä jaksan. Tiedän joutuvani hölläämään normaalista arjestani uusia suuria muutoksia kohdatessani, mutta olen tyytyväinen. Vihdoinkin uskallan olla minä, kaikkine epätäydellisine piirteineni.

Rakkaudella, Kati