Unelma-ammattina lastentarhanopettaja
Olen nyt työskennellyt kaksi vuotta lastentarhanopettajana. Päiväkodissa työskenteleminen oli mulle joskus se unelmien työpaikka, missä kuvittelin olevani eläkeikään saakka. Kun valmistuin 2015 syyskuussa sosionomi lto:ksi, olin ehtinyt työskennellä jo kaksi kuukautta opettajana eräässä päiväkodissa. Ai minkä takia päiväkodissa tehtävä työ oli mun unelma? Siksi koska lasten kanssa työskentely ja oleminen tapahtui minulta luonnostaan ja helposti. Nautin lasten kanssa olemisesta ja arjen kotoisuudesta. Tein opiskeluaikoinani kolme harjoittelua päiväkotiin kohdistetusti ja nautin niistä suuresti. Opiskelijana päiväkodissa oleminen antoi kuitenkin ammatista paljon ruusuisemman kuvan, kuin mitä se oikeasti työelämässä olevana on. Kaikki tässä postauksessa olevat mietteet ja mielipiteet ovat omiani, enkä sano, että kaikista tämä työ tuntuisi tältä, kuin mitä sitä tässä kuvailen.
Ensimmäisen puolen vuoden sopimukseni saatuani alalle olin into piukeana. Hamstrasin ammattikirjallisuutta, tein paljon töitä kotoa käsin ja ekstrana, sillä tunsin, etten vielä osannut tarpeeksi työskennelläkseni alalla vuosia olleiden kanssa. Jos työt alkoivat 7 aamulla, saatoin jo 6 jälkeen olla ns. toimistohommia tekemässä tietokoneella ja suunnittelemassa tulevaa päivää. Ajattelin, että sitten voisin vähän löysätä kun oppisin ”talon tavoille” ja tietäisin kaiken tarpeellisen. Syksy jatkoi etenemistään, tein listan ulkopuolisia työtunteja yhä enemmän ja tuntui, että tekemistä oli kokoajan enemmän. Lapsiryhmässä ehdin käydä vain kääntymässä ja silloinkin tuntui, että lapset olivat vain pahalla päällä ja äksyilivät. Työpaikan puolesta oltiin kokoajan järjestämässä jonkin sortin tapahtumaa ja yhteistä iltamaa päiväkodille. Muistan niin kovasti yrittäneeni miellyttää toisia työntekijöitä tekemällä kaiken itse. Jossain kohtaa nämä listojen yli menneet tunnit, nukkumattomat yöunet ja stressi pimentävät muistikuvani täysin loppuvuodesta 2015. Muistan vain sen, kun olin sen aikaisen johtajani kanssa toimistossa keskustelemassa siitä, kuinka olen ajatellut hakea muualle töihin, sillä tuntuu, että mun tieto & taito ei riitä tähän työpaikkaan näin vastavalmistuneena. Johtaja oli ymmärtäväinen, ja pyysi minua ilmoittamaan heti, kun tiedän aloitanko 2016 tammikuussa uudessa työssä, vai jatkammeko sopimustani.
Onnekseni sain uuden sopimuksen uudesta työpaikasta ja pääsin tammikuussa 2016 aloittamaan 0-3-vuotiaiden ryhmässä. Tässä kyseisessä ryhmässä ja työpaikassa olen nyt ollut tuosta lähtien. Sain huiput uudet työkaverit, meidän lapsiryhmä oli sopivan haasteellinen ja tässä työssä mulla on ollut jo paljon kovempi itseluottamus mun ammattitaitoon ja osaamiseen. Olen tuntenut, kuinka mun ammattilaisuutta arvostetaan työyhteisössä, miten vanhemmat on arvostanut saamaansa apua ja kuinka paljon lapset meistä oman ryhmän aikuisista välittää. Olen myös vakavasti ottaen miettinyt monenkin eri terveysalan ihmisen kanssa sitä, minkä takia olen väsynyt niin useasti, miksi olen polttanut kynttilää kummastakin päästä. Siitä olen onnellinen, että kun olen kohdannut vastoinkäymisiä työssäni, olen saanut välittömästi apua.
Monet kuvittelevat lasten kanssa tehtävän työn olevan helppoa, vain sylittelyä, hassuttelua ja leikkimistä. Todellisuudessa lasten kanssa tehtävä työ seuraa pahimmillaan yöuniin, kulkeutuu ajatuksissa mukana kotiin työpäivän jälkeen ja valvottaa pitkin yötä. Tässä työssä ollaan vastuussa pienistä ihmisen aluista, toisten lapsista. Lapsien on luotettava meihin, sillä me vietämme jokaisen lapsen kanssa keskimäärin noin 30h/viikossa. Työssä kohtaa aggressiivisia vanhempia, pakolaistaustaisia perheitä ja monipuolisesti muita haasteita. Olen tehnyt yhteistyöstä sosiaalityön, perhetyön, terapeuttien, lastensuojelun, maahanmuuttotoimiston, tulkkien ja monien muiden verkostokumppanien kanssa. Työn haastavuus ei vaan ikävä kyllä näy palkassa. Tämä työ on sellainen, jota et voi ovea sulkiessasi jättää oven toiselle puolelle. Jos töissä on haastava tilanne meneillään, on hyvin varmaa, että ongelmaa tulee käsiteltyä ennen nukkumaan menemistä. On tärkeää oppia olemaan itsellensä armollinen ja sulkea ajatukset pois päästä. On opittava, ettei vapaa-ajallaan voi tehdä asioille mitään. Ei pidä täyttää kalenteria kaiken maailman työtehtävillä täyteen, vaikka se näyttäisikin niin ihanan ammattimaiselta. On muistettava se tärkein: olla läsnä.
Vaikka olenkin kertonut paljon huonoja kokemuksia päiväkodissa työskentelystä, on minulla niitä hyviäkin kokemuksia, paljon. Aamupiirissä yhteislaulua laulettaessa on ihanaa seurata, kuinka lapsi laulaa kovaa ja korkealta sekunnin muita edellä. Yllättävät ja vauhdilla tulevat halit pieniltä ovat rakkautta, rakkautta joka on kaatanut monesti minut pyllylleen maahan. Se kun lapsi turvautuu hädän hetkellä minuun ja kapuaa syliin, eikä lakkaa puristamasta kaulaani, se saa minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Nukuttaessa päiväunille, kun toinen nukahtaa pitäen kädestäni kiinni. Aamuisin kuuluvat riemunkiljahdukset, kun lapset huomaavat minun tulevan töihin. ”Mä tykkään susta Kati” pienen pellavapään sanomana. Yhdessä hassuttelut ja uusien asioiden opettelu. Se riemu, kun kakka tulee ensimmäisen kerran pottaan! Ja jos vielä yhden kertoisin, niin se, kun isompi lapsi hakee kirjan, kiipeää syliin (mitä ei yleensä tee) ja luemme yhdessä pitkään sitä kirjaa ja juttelemme.
Tämä työ on haastava, mutta silti niin rakas. Se ottaa, mutta se myös antaa paljon. Mutta nämä useammat väsymiset, mitä olen päiväkodissa työskennellessäni kokenut, ovat saaneet minut kyseenalaistamaan vanhaa unelmatyötäni. Kun kirjoitan tätä, tunnen kyyneleet silmissäni. Olen niin pitkään ollut tämän asian kanssa sujut, ja ajatellut vain jaksavani eläkkeeseen saakka, vaikka toinen jalka haudassa, sillä rakastan lasten kanssa työskentelyä. Työstä on tullut minulle tuttua ja turvallista, vaikkakin väsyn helposti itse aiheuttamani stressin takia. Nyt, kuluneiden kuukausien aikana, olen antanut itselleni luvan laskea irti ja lähteä opiskelemaan kohti seuraavaa unelmaa. Ehkä vielä joku päivä löydän itseni päiväkodista jälleen, mutta en ennen kuin olen siihen oikeasti valmis. Nyt haluan vain kartuttaa elämänkokemustani ja oppia elämästä paljon uutta!
