Lapsuuteni maaseudulla
Olen niitä onnellisia, jotka ovat saaneet kasvaa ja varttua samassa kodissa koko lapsuutensa ja nuoruutensa. Muutin ensimmäistä kertaa lähtiessäni ammattikorkeaan opiskelemaan 19-vuotiaana, ja sen jälkeen olen muuttanut vain kahdesti. Sain siis kasvaa ja varttua samassa talossa maaseudun rauhassa. Talo jossa kasvoimme veljieni kanssa, on sukumme talo, rakennettu joskus vuonna nakki ja keppi. Meillä ei ollut naapureita missään näköyhteyden päässä, vaan taloamme ympäröi enimmäkseen pellot, metsät ja hiekkatie, myös järvi puiden takana.
Olen kasvanut maatilalla, jossa vuodenajasta riippuen tehtiin erilaisia töitä, milloin perunan istutusta ja nostoa, puinteja, rehun ajoa ja kivikarhulla kivien keräämistä pelloilta. Meillä oli myös lehmiä pienessä navetassa ja kesäisin ne saivat olla ulkona aitauksessa. Muistan kerran selvästi, kun olimme toisen veljeni kanssa menossa syöttämään lehmille heiniä, niin pari ammua olikin tullut aitalautojen ali pellolle vihreämmille apajille (joskus ne juoksi aidoista läpikin). Siellä ne kylmän viileästi laidunsi, tuli muuten kiire juosta porukoille sanomaan, että lehmät karkaa! Toinen asia, minkä ammuista muistan, on se kun meille syntyi kaksipäinen vasikka. Siitä tuli hetkessä kuuluisa ja meidän pihalla oli jonkin sortin toimittajia. Sukulaisetkin ilmeistyi kuin tyhjästä ihmettelemään tuota luonnonoikkua meidän navetassa. Itse en pienenä tyttönä uskaltanut käydä edes sitä katsomassa, mutta jälkeen päin olen nähnyt kuvia ja lehtileikkeitä. No, kyseinen vasikka ei ollut monenkaan tunnin ikäinen kun menehtyi, mutta sai ainakin hetkensä parrasvaloissa. Ammujen lisäksi meillä oli muutama oma kissa ja jossain vaiheessa monen monta kulkukissaa, jotka asettui meidän tontille villiintymään ja villiinnyttämään meidän omat kissat. Kulkukissat tekivät pentuja ja niiden pennut pentuja meidän kissojen kanssa.. no soppa oli valmis. Jossain vaiheessa huomattiin, että kaikki kissat on mystisesti kadonnut, liekkö ollut jollain sormensa pelissä..! Meillä on myös ollut kolme suomenpystykorvaa/sekaroituista pystäriä, vielä pitkäikäisiä kuin mitkä. Vekku eli 18-vuotiaaksi, Vääpeli oli meillä vuoden hoidossa ja Ronja (mun rakas vauva, jota mulla on ihan järkyttävä ikävä edelleen) oli jotain 14 vuoden paikkeilla päästessään koirien taivaaseen Vekun ja Vääpelin luokse pari vuotta sitten. Ronja ryövärin tyttärestä teen joskus ihan oman postauksensa, sillä se koira oli ihan oma persoonansa, josta on monta tarinaa kerrottavana. <3
Kun oltiin pieniä, me ei oltu päiväkodissa. Meitä hoiti pääasiassa äiti, välillä mummo ja pappa ja joskus muistan olleeni lomittajankin kanssa leikkimässä barbeilla. Vietin paljon aikaa leikkimällä veljieni kanssa ja kaiken maailman ilkeydet sitä tuli kokeiltua. Meillä on mun toisen veljen kanssa ikäeroa jonkun verran alle vuosi ja me oltiin pieninä kuin paita ja peppu. Olin se ilkeä isosisko, joka rikkoi toisen traktorin ja heitti pallolla naamaan, vaadin myös leikkimään mun kanssa barbeilla. Leikin kyllä sitten myös autoilla ja poikien leikkejä vuorollani. Pidin kyllä kaikesta huolimatta aina veljieni puolia, niin kuin siskon kuuluukin. Oltiin kuitenkin aikamoisia rämäpäitä, en ihmettele yhtään äitin sanoessa, ettei muista meidän ekoista vuosista juurikaan mitään!
Meillä asui kylällä muutamia kavereita, joiden luona kyläiltiin ja jotka kyläili meillä. Lankapuhelimella aina soitettiin, että voiko kaveri tulla kylään, tai että voiko teille tulla. Kaverien lankapuhelinnumerot muistettiin ulkoa ja aina jännitti kuka toisessa päässä vastaa. Kesäisin kirjoitin kavereille kirjeitä, joissa vaihdettiin kuulumisia ja ehdotettiin ajankohtia, jolloin nähtäisiin ja tehtäisiin jotain kivaa yhdessä. Kaverien luo mentiin usein polkupyörällä tai sitten vanhemmat vei. Me leikittiin paljon ulkona, pihaleikkejä, urheilulajeja, piilosta yms. Yleensä kaikki perheen sisarukset oli mukana ja kaikki sai osallistua. Kaverien luokse mentiin myös silloin, kun ei oltu vielä sairastettu meidän perheessä vesirokkoa ja kuultiin, että kylän yhdellä perheellä on vesirokko.. siellä sitten lapset ihmeteltiin, että miksi kaikki kylän lapsiperheet on samassa paikassa, vaikka talon lapset ovat pilkullisia ja sairaita, heh!
Ala-astetta me käytiin pienessä kyläkoulussa 5km meidän kotoa. Koulussa oli luokat 1-6 ja aina kaksi eri luokkaa toimi yhdessä tilassa. Eli meillä oli niin, että kun minä olin kuudennella luokalla, toinen veljistäni oli viidennellä ja samassa luokkahuoneessa opetuksessa. Ja tällöin nuorin veljeni opiskeli ensimmäisellä luokalla samassa koulussa. Meidän luokalla oli 4 tyttöä ja yksi poika, ja oppilaita meidän pienessä kyläkoulussa taisi olla vähän päälle 30. Arvostan ihan todella paljon sitä, että sain opiskella pienessä kyläkoulussa lapsuuteni. Ryhmät olivat pieniä, opettajilla oli aikaa oppilaille ja meillä oli paljon tilaa ja luontoa missä liikkua ja opiskella. Meillä pelattiin pihapelejä, hypittiin hyppynarua ja ruutua, pelattiin jalkapalloa koko koulun kokoonpanolla, leivottiin omassa pienessä keittiössä keittäjän kanssa, suunnistettiin pururadalla, hiihdettiin, luisteltiin ja vierailtiin maatiloilla kylällä. Meillä oli pulpetit, joiden sisällön järjestystä aina vaihdeltiin. Joka syksy odotti, että pääsee kouluun uuden repun ja penaalin kanssa, uusissa hienoissa vaatteissa.
Mun lapsuuden maisema on ollut maaseutumainen ja luonnon läheinen pienessä kylässä. Vaikka nyt olen asunut kaupungissa kuluneet reilut viisi vuotta, ei maalaisuus ole minusta mihinkään lähtenyt. Olen ylpeä juuristani ja onnellinen siitä, että sain kasvaa ja kehittyä kaupungin ulkopuolella. Mielestäni on väärin, että nykypäivän lapsilta viedään mahdollisuus aloitaa koulupolkunsa pienissä kouluissa. Monet lapset aloittavat koulu-uransa jättiläismäisissä rakennuksissa, joissa voi olla satoja oppilaita ja asfalttipiha. Tutkimuksista saa jatkuvasti lukea, että lasten mielenterveysongelmat ovat kasvussa, jo pienillä lapsilla, ja silti halutaan keskittää kaikki lapset yhä isompiin ryhmiin ja isompiin kouluihin, joissa lapsen yksilölliseen kasvun ja kehityksen seurantaan ei yksinkertaisesti riitä resursseja. Opettajat eivät yksinkertaisesti ehdi tehdä niin paljon kuin varmasti haluaisivat, eivätkä lapset saa tarvitsemaansa tukea ja apua välttämättä ajoissa. Tiedän sen, että tulevaisuudessa tulen ajamaan pienten koulujen asiaa ja toivon, että vielä joskus päättäjät tulevat järkiinsä ja avaavat silmänsä suuruudenhulluudeltaan. Unelmissani on, että (mahdolliset) omat lapseni saisivat mahdollisuuden samankaltaiseen lapsuuteen kuin itse sain.
