Tällä viikolla olen miettinyt (taas) sitä miten paljon meillä onkaan tavaraa. Työ- ja koulujuttuihin liittyvät rojut lojuvat keittiön lattialla koska niille ei ole mitään muutakaan varastointipaikkaa. Heitimme sentään pois yhden sohvatyynyn joka oli tullut tiensä päähän. Muuten meidän koti on mun mielestä aivan ihana ja siivottiinkin just, mutta tästä varastoimisesta en kyllä diggaa.

Oon miettinyt myös (tätäkin taas) kuinka onnekkaita olemmekaan kun maapallo on tällainen kun on. Oon kauhean kiitollinen koko kosmiselle systeemille ja etenkin meidän aurinkokunnalle siitä että kaikki ovat osaltaan osallistuneet siihen, että olosuhteet maapallolla ovat sellaiset kuin ovat. Kiitos esim. Jupiterille että oot niin massiivinen että suojelet meitä asteroideilta.

Oon yhtä koulujuttua varten selaillut (taas, jälleen) Tsernobyl-kuvastoa. Mua niin kiehtoo autioituminen ja ihmisten aiheuttamat tuhot (niinkun varmaan inhimillisesti suurinta osaa meistä wikipedian äärellä elävistä nykytyypeistä täällä mukavassa pohjoisessa esim.), mutta kyl oli yks ilta pakko poistaa puhelimen muistista vähän niitä Prypjat-kuvia. Tuli vaan liian paha mieli, etenkin ton universumi- ja maapallo on paras- pohdinnan valossa.

Tykkään niin paljon kissoista. Oon ollu ihan hullun ja häpeämättömän mieltynyt kaikkeen lämpimän pörröiseen lähiaikoina. Kaipaan mun edesmenneitä kissoja kovasti (edelleen, näin viiden vuoden jälkeen aina vaan) ja haaveilisin niille seuraajasta. Toisaalta en kuitenkaan oo halukas luopumaan siististä kodista, viherkasveista, matkustamisesta ja muusta, joten nyt tyydyn vaan ajattelemasn kissoja ja kulkemaan mun kissahuppuhattu päässä.

Ramen on ihanaa ja sen ihanuus kulminoituu mulle tähän kuvaan Miyazakin leffasta Ponyo Rantakalliolla. NAM!

Nyt aion vältellä vielä hetken kouluhommia ja napsauttaa Nintendon päälle inspiroituneena K:n Pikatchu-muistoista. Peli olkoon Ducktales (remastered) wooOOooOhoo!

– M