Kymmenen on poikkeuksellisen juhlallinen luku, joten nyt olisi oiva tilaisuus kirjoittaa jotain oikein merkityksellistä.  Kymppi-synttärit olivatkin hieno tilaisuus,  silloin sai seurakuntatalolla massunsa täyteen kermakakkua, jota oli ainoastaan tarjolla ikävuoteni ihmisille. Siinä sitä sitten vanhennuttiin kakut suussa jännittäen löytyisikö lahjasta lentobarbia vai ei.

Luin pari kuuta sitten kirjan, jonka nimi on Elämä haltuun; 10 minuutissa, 10 kuukaudessa, 10 vuodessa. Eepoksen sivuilla on piinkovan yhdysvaltalaisen bisnesnaisen ja täydellisen äitihahmon vastaus Amerikkalaisen standardin mukaiseen unelmaelämään.  Helposti höynäytettävissä olevana naisihmisenä minäkin löysin kirjan avulla sen kurssin, johon kompassini on nyt asennettuna. Täältä tullaan upeus ja ihanuus.

Viimepäivinä edellä mainitut adjektiivit ovat selvästikin pakoilleet minua ja olen ollut monina hetkinä kireä ja kateellinen. On ärsyttävä olotila kun tahtomattaankin tuntee jäävänsä vähemmälle kuin upeat kollegat. Järkeiltyäni tätä asiaa olen tullut siihen tulokseen että taipumukseni kateuteen johtunee keskimmäisen lapsen osastani. Onneksi olen kehittynyt  kitkeränä tapauksena sen verran, etten riivaa sillä kokoajan muita. Katkera akka on tavoiteolotilalistani viimeisellä sijalla.

On tapahtunut hienojakin juttuja; tällä viikolla laitesukelsin kalojen paratiisissa ja eilen ratsastin ahneella norsulla, joka loppujen lopuksi näytöskakkasi suoraan matkamuistoliikkeen edessä minun hävetessä satulassa.