Hirmuinen koti-ikävä. Paikassa, jossa aurinko säteilee, valtameri kimmeltää ja hedelmät ovat makeita minä tahdon kotiin! Pohjoisessa on kylmää ja märkää ja kohta pimeääkin ja juustokin maksaa kympin köntti. Yksinäisyys on kuitenkin paljon kylmempää kuin muutama miinusaste.

Nyt täytyy taistella. Taistella sitä vastaan ettei aina ajautuisi olemaan tyytymätön. Taistella olemaan tyytyväinen itseensä ja sitä kautta omaan olemiseen vaikka yksinkin. Taistella vastaan ajatusta että oma elämä tuntuisi nyt olevan viiden tunnin lentomatkan päässä. Täytyy ajatella pitkäjänteisemmin.

Vaihdan vastaukseni kysymykseen mitä ottaisin mukaan autiolle saarelle. Ottaisinkin mieluummin rakkaan ystävän kuin ripsivärin tai matkalaukullisen karjalanpiirakoita.

Tänä aamuna kotimetsän reunalla oli syksyn kaunein punainen aamu. Se tapahtuu aikaisin aamulla noin 6.20, vähän salaa, piilossa ihmisiltä. Vain kaikista virkeimmät, tai toisaalta pakotetusti heränneet ihmiset ovat tarpeeksi onnekkaimpia nähdääkseen sellaisia. Siilit ovat kertakaikkiaan onnekkaita. Ja aamuvirkkujen ranskanbulldogien ulkoiluttajat.
Välillä joutuu tekemään asioita joita ei niin tahtoisikaan, mutta ehkä karma antaa peräänantamattomuuden takaisin huikeina asioina joita on sitten vaikea edes todeksi uskoa. Yöllä mietin: Kannattaa varoa mitä haluaa, sillä usein toiveet toteutuvat.