Novelli

Huomenta!

Äiti on koko elämäni sanonut kuinka minulla on kirjallista lahjakkuutta ja toisinaan sen olen myöntänyt itsekin. Viime kuussa oli meillä koulussa taide & kulttuuri kurssi, kurssissa ei ollut oppitunteja mutta saimme kasan tehtäviä, joista valitsimme kolme mieleisintä. Yksi tehtävä valinnoistani oli oma teos, jossa vain mielikuvitus oli rajana. No minäpä päätin kirjoittaa tarinan, sillä ajattelin, että jos se on minun taitoni, onnistuisin siinä. Sainkin opettajalta hyvän palautteen ja itselle tulikin siitä hyvä mieli. Jo ennen tätä uuden blogin tekoa, ajattelin että jospa saisin tähän blogiin näytettyä enemmän puolia, esim luovia, joita minusta jää hieman piiloon, esimerkiksi juuri novellin muodossa. Palautteen saatuani, ajattelin, että hei jos tämä siis oli hyvä, voin tämän blogiinkin jakaa. Mukavia lukuhetkiä! 🙂

Novelli tarina: lähihoitajasta lääkäriksi

 

Viisi vuotta sitten kirjoittelin tunnilla runoa vihkooni  joskus tuntuu, että oon mä yksin, en osaa mitään ja kaiken mokaan, kuitenkin joskus mä tieni tähtiin aukaisen, menneisyyden oven perässäni suljen

kun opettaja pälpätti luokan edessä. Kävimme läpi kansansairauksia, mutta minäpä en niistä välittänyt vaan piirtelin, kirjoittelin ja haaveilin, niinkuin tein usein. En ollut kovin aktiivinen oppilas tunnilla ja joskus olin aika pihalla asioista, joita teoriassa käytiin läpi. Työssäoppimisissa eli käytännöissä olin aina hyvä ja haaveilin lääkärin ammatista, vaikka tiesin, että jos olen aina niin laiska oppilas, kuin tuolloin ammattikoulussa, ei minusta ikinä voisi tulla lääkäriä, sillä siihen täytyy opiskella todella paljon ja ahkerasti.. täytyy olla myös aika viisas ja ammattitaitoinen, eli pitää tietää asioista paljon.

 

Tuolloin en olisi ikinä voinut kuvitellakkaan, että vielä jonain päivänä se on mahdollista, vielä jonain päivänä minä opiskelisin lääkäriksi.

Noihin aikoihin saattoi koulumenestykseen vaikuttaa myös se, ettei minulla ollut juurikaan ystäviä, lapsuuden ja nuoruuden ystävyyssuhteet katkeilivat kerta toisensa jälkeen ja uusia ystäviä oli ujona ihmisenä vaikea saada. Vapaa-ajat vietin lenkkeillessä ja tokoillessa saksanpaimenkoirani kanssa ja käydessäni kaupungin elokuvateatterissa viikonloppuisin. Ammattikoulun kolme vuotta vierivät nopeasti ja ihme kyllä valmistuin muiden kanssa, vaikka opiskeluni olivat välillä sitä sun tätä ja panokseni kouluun heikko. Ammattikoulun jälkeisenä kesänä tutustuin uudelleen entiseen lapsuudenystävääni.

 

Aloimme viettämään aikaa toistemme seurassa ja kävimme lähes joka päivä koko kesän lenkillä kerran päivässä. Kerran parissa kuukaudessa kävimme Tampereella shoppailu ja leffa reissulla ja välillä pidettiin toisillamme tai ystäväni mökillä leffa iltoja. Tätä jatkui koko kesän ja tajusimme, että saimme ystävyydemme takaisin. Päätimme pitää kummatkin välivuoden ja lähteä reissaamaan reppu selässä ympäri Eurooppaa. Kiersimme Virossa, Saksassa, Belgiassa, Hollannissa, Sveitsissä, Itävallassa, Ranskassa ja  Kroatialla. Oli aivan huippu välivuosi. Kyseisen välivuoden jälkeen piti alkaa miettimään mihin lähteä opiskelemaan. Ystäväni päätti lähteä opiskelemaan eläinlääkäriksi Viroon ja minä päätin repäistä ja lähteä tavoittelemaan nuoruuden haavettani lääkärin ammatista. Minä ja ystäväni kummatkin pääsimme sisään kouluihimme ja olimme siitä super onnellisia. Siitä alkaisi uudet tuulet elämässämme. Näihin aikoihin myös koirani sai pennut ja ystäväni sai siitä itselleen lapsuudesta asti toivomansa koiranpennun. Pentu sai nimekseen Hope, joka merkitsee sitä toivoa joka minulla ja ystävälläni oli läpi kesän ja välivuoden ja sinä aikana kun odotimme tuloksia koulusta. Tuntui siltä, että elämä alkoi menemään raiteilleen, sain ystävän, ja ihanan Euroopan ympärysmatkan ihanissa maissa, kaupungeissa ja kylissä, sain hoitaa ihania koiranpentuja ja pääsin siihen kouluun mihin olin halunnut monta vuotta, se tuntui lähinnä lottovoitolta. Lottovoitolta joka laittoi haaveeni todeksi.

 

Nyt olen jo muutaman vuoden opiskellut lääkäriksi ja erikoistumassa oikeuslääketieteeseen. Olemme tuon ystävän kanssa vieläkin ystäviä, vieläkin käymme ostoksilla ja lenkillä silloin kun näemme toisiamme. Tietysti näemme harvemmin, koska asumme eri kaupungeissa. Opiskelukavereiden kanssa meillä on oma tyttö jengi jonka kanssa opiskelemme ja tenttaamme toisiamme tentteihin, viikonloppuisin me pidämme rentoja tyttöjen iltoja, joilloin rentoudutaan vaativien opiskelujen aiheuttamasta taakasta. Koirani leikkii vieläkin iloisesti, vaikka sillekkin on jo ikää kertynyt tässä vuosien varrella. Tällä hetkellä toivon, että saan vielä kauan viettää aikaa ystävienii ja koirani kanssa, saada vielä lisää ikimuistoisia hetkiä ja nähdä onnellisia hymyjä. Toivon, että valmistun ja elämä jaksaa kantaa vielä senkin jälkeen hyvin. Olen päässyt pisteeseen, mistä moni voi vain haaveilla, minäkin haaveilin, mutta siitä tuli minulle totta.

Olen miettinyt monesti, että olisinko vielä parempi opiskelija tai ihminen jos olisin ammattikoulu aikana panostanut enemmän kouluun, mutta toisaalta, olisinko minä nyt tässä, jos asiat eivät olisi menneet niinkuin ne meni. Olen jokatapauksessa tyytyväinen siihen mitä olen ja mitä olen saavuttanut, ja ammattikoulu ajan opiskelut ovat osa sitä. Tuntuu, että ehkä tuolloin koulupäivänä kun kirjoitin sitä runoa, jokin muuttui minussa ja sai minut kohti unelmiani. Itseasiassa tänään kävin tatuoimassa kylkeeni tuon runon, nyt se muistuttaa minua aina, siitä kuka olen ja mihin minä pystyn.

Opettajan kommenttit: ”VAU!!! Upea novelli, sinulla on piileviä kykyjä, hyvä että tulee esiin :) Muutkin tehtävät hyvin tehtyjä, mutta ”taideteos” on omaa luokkaansa. Täydet pisteet K3″ Lämmitti kyllä mieltä tämä palaute :)

Olisin halunnut tämän jakaa pdf tiedostona, jotta tarinaani ei kopioda, mutta ilmeisesti lilyyn ei voi tiedostoa jakaa.

Toivon siis ystävällisesti ettei kukaan kopioisi tuotostani!