Ladataan...
Smørrebrødflygtning

Avoimet matkalaukut valtaavat lattian, jääkaappi tyhjenee eikä enää täyty, kahvi loppui eikä uutta enää kehtaa ostaa. Viimeinen luento päättyi, viimeinen viikonloppu kului, viimeinen treeni hikoiltiin ja kotoisaksi käynyt sali hyvästeltiin.

Olo on kumma. En ihan ymmärrä sitä. Välillä haikea lähteä, välillä kotiinpaluu kutkuttaa. Enimmäkseen olen vain pöllämystynyt, naiivin hämmentynyt siitä että neljä kuukautta ihmiselämää kuluu neljässä kuukaudessa. Palaaminen on kuin heräämistä höpsöstä koomasta, unesta joka päättyy väkivaltaiseen hätkähdykseen.

Enkä vielä lähde edes lopullisesti, vajaan viikon tenttireissu takaisin vaanii jo ihan liian lähellä. Silti kaikkien tavaroiden pakkaaminen ja lempipaikkojen kiertely mahdollisesti viimeistä kertaa saa epäuskon heräämään. En vielä tajua että lähden. Ehkä siksi stressaannun epäolennaisuuksista - tulevien ylipainokilojen hinnasta, vajaiden shampoopullojen kohtalosta ja kadulta pelastamani huonekasvin tulevaisuudesta, kun minä en ole enää täällä.

Joululta ei täällä pääse enää pakoon. Se tulee hillityistä koristevaloista, kaupungintalon jättimäisestä kuusesta ja Vestergadea reunustavista pikkuisista, kauppojen jenkkilauluilla kyllästetystä tungoksesta, tanskalaisesta glögistä (, jossa on maitokaupassakin voltteja), kaikenmaailman joulumarkkinoista, joilta mukaan tarttuu ainakin hygge mieli.

Toissa sunnuntaina oli luntakin. Sopi hyvin syksyn pahimman krapulan taltuttamiseen, valkea metsä imaisi itseensä pahimmat edellisillan myrkyt pitkällä kävelyllä. Ensimmäistä kertaa lunta nähneet kaverit pyörittelivät lumiukkoja pikkulasten kanssa, minä tyydyin kuuntelemaan koskemattoman nuoskan narinaa askeleen alla.

Lähti yhtä nopeasti kun laskeutuikin, parissa hetkessä lumi oli mennyttä unta. Niin kuin minäkin.

 

Ladataan...

Ladataan...
Smørrebrødflygtning

Se tapahtui. Lopputekstien vieriessä Netflix ei laskenutkaan pitkiä sekunteja seuraavaan episodiin. Näytti vain kylmästi toisen sarjan mainosta. Eih. Mitä mä nyt teen? Mitä Claire tekee? Miten selviän seuraavaan annokseen asti?

Valta koukuttaa, läppärin ruudultakin nautittuna. YK:n päätöslauselmien pänttääminen maistuu mehukkaammalta kun kuvittelee sen taustalle sotkuisat juonittelut epämääräisine lehmänkauppoineen. Myös Suomen apaattinen politiikka saa uutta väriä kun mielikuvitusta vääntää ronskisti isommalle ja alkaa spekuloida lobbareiden ja poliitikkojen suhdekiemuroita ja takinkääntäjien vastaanottamien lahjuksentapaisten mittaa. Ja tietenkin valta kiinnostaa myös omassa elämässä, laimennettuna versiona ja vain hetkittäin ahnetta päätään kohottaen, mutta kuitenkin.

Käperryn sohvaan ja koitan hakea helpotusta vierotusoireisiin Hesarin viikon nettikirjasta, joka on Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa. House of Cardsista tutut aihepiirit hyppivät heti silmille. Hellsten kirjoittaa heikkoudesta, siitä miten uskallus olla heikko onkin todellista vahvuutta.  Ja toisinpäin, korostettu vahvuus ja heikkouden halveksuminen osoittaa itse asiassa heikkoutta kohdata oma haavoittuvaisuutensa. En lähde avaamaan henkilökohtaista kokemustani asiasta, vaikka tämän hienon ajatuksen ympärillä on itselläni enemmän kuin riittävästi kehitettävää. Valitsen Frankin.

Frank Underwood jos kukaan halveksuu heikkoutta, ei voi sietää sitä ja elää muiden peloista ja vajavaisuuksista uuttamallaan vallan energialla. Ihanan kamala hahmo, epäinhimillisyydessään kiehtova ja peräänantamattomuudessaan pelottava. Kumma kyllä häiritsevintä on katsoa niitä lyhyitä humaaniuden pirskahduksia, jolloin tyranni näyttää hetken ihmiseltä, heikolta. Ja heti seuraavassa kohtauksessa Underwood katsoo taas jäisillä silmillään kameraan kertoen karmivan tyynesti kuinka aikoo tuhota tielleen asettuneen kollegan. En enää näe siinä epäkohtaa.

Vallasta on tullut hänelle pakkomielle, jonka vuoksi kaikki on uhrattava, rakkaimmat ja läheisimmätkin. Se on tanssia reunalla, loputtomalla kielekkeellä. Armotonta peliä, josta ei koskaan saa tarpeekseen. Niin pitkälle viety itsekkyys ei enää kuvota vaan vetää puoleensa, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Kiehtovaa on myös heikkouden kiihtyvä takaa-ajo, sen väistämätön läheneminen ja lopulta koittava tuho.

Heikkous tuli kylään jokin aika sitten. Tajutessani tilanteen koetin kerrankin ottaa sen rehellisesti vastaan enkä sysätä välittömästi sivuun vahvuudella, näennäisellä vallalla. No eihän se ihan niin mennyt. Vahvuus oli lopulta helpompaa, häiritsevien ajatusten yliajaminen nopeampaa kuin pysäyttäminen. Palaan Hellstenin kirjaan. Ehkä seuraavalla kerralla jarrut toimivat.

 

 

 

 

Ladataan...

Ladataan...
Smørrebrødflygtning

Jäätävä tihku vasten kasvoja, pisarat kiiltelevät häijysti juuri sytytettyjen kävelykadun jouluvalojen udussa. Joulukausi avattiin lauleskelevan paraatin voimin täällä hämmentävän aikaisin, ja märissä kengissä sen perässä taapertaessa juhlamieli oli kaukana. Kuten vaikka Barcelonassa, jossa tasan viikko sitten höpsöttelin menemään.

 

 

Ei kuuma muttei hihattomanakaan palellut, marraskuun aurinko poltti naaman vain asteen punasävyisemmäksi venytellessään varjoja viistoilla kellertävillä säteillään. Katutiloja kattoi vehreä lehväkerros siivilöiden ja suojaten. Ihailin läpi kaupungin fillaroidessani puiden määrää, joka ei todellakaan itsestäänselvyys suurkaupungissa. Aamu-utu loi unenomaisen vaipan kattojen ylle Montjuicin kukkulalle kiivetessä. Espanjalaiset tuntuivat toppatakkeihinsä kääriytyneinä sopivan etäisiltä, ehkä syksy ja hädintuskin 20 asteen lämpötila hillitsevät skandinaavia vaivaannuttavaa elämöintiä.

Pieni arkkitehti suuntasi pyhiinvaelluksensa ensin kiltisti modernismin alttarille, Mies van der Rohen paviljongille. Pieni oli sekin, kuvissa näyttää aina jotenkin massiivisemmalta. Silti tilojen vaikuttavuus noh, vaikutti. Vähän on edelleen enemmän. Harmittelen skissivälineiden puuttumista muiden selvästi kanssa-arkkareiden piirustellessa mustissa pooloissaan marmoripenkillä. Gaudin luomuksiin tutustuessa microneja ei taas kaivannut, sellaisessa ihmismeressä kuin Sagrada Familiassa ne olisivat vain hukkuneet.

Mutta nyt siis taas täällä. Kirjoja välttelemässä, hyggeä hönkivään erikoisolutkapakkaan liihottelemassa, lehtikaalipastaa keittelemässä, lähijunalla Silkeborgin järvimaisemiin karkaamassa, juoksemassa maastopyöriä pakoon maatuvan lehtivaipan yllä Riis Skovin metsäpoluilla, vaeltelemassa kaupungin ympäri uuden tuttavuuden kanssa. Viikon alkuun luisumassa.

 

Ladataan...

Pages