Bare på besøg
Avoimet matkalaukut valtaavat lattian, jääkaappi tyhjenee eikä enää täyty, kahvi loppui eikä uutta enää kehtaa ostaa. Viimeinen luento päättyi, viimeinen viikonloppu kului, viimeinen treeni hikoiltiin ja kotoisaksi käynyt sali hyvästeltiin.
Olo on kumma. En ihan ymmärrä sitä. Välillä haikea lähteä, välillä kotiinpaluu kutkuttaa. Enimmäkseen olen vain pöllämystynyt, naiivin hämmentynyt siitä että neljä kuukautta ihmiselämää kuluu neljässä kuukaudessa. Palaaminen on kuin heräämistä höpsöstä koomasta, unesta joka päättyy väkivaltaiseen hätkähdykseen.
Enkä vielä lähde edes lopullisesti, vajaan viikon tenttireissu takaisin vaanii jo ihan liian lähellä. Silti kaikkien tavaroiden pakkaaminen ja lempipaikkojen kiertely mahdollisesti viimeistä kertaa saa epäuskon heräämään. En vielä tajua että lähden. Ehkä siksi stressaannun epäolennaisuuksista – tulevien ylipainokilojen hinnasta, vajaiden shampoopullojen kohtalosta ja kadulta pelastamani huonekasvin tulevaisuudesta, kun minä en ole enää täällä.
Joululta ei täällä pääse enää pakoon. Se tulee hillityistä koristevaloista, kaupungintalon jättimäisestä kuusesta ja Vestergadea reunustavista pikkuisista, kauppojen jenkkilauluilla kyllästetystä tungoksesta, tanskalaisesta glögistä (, jossa on maitokaupassakin voltteja), kaikenmaailman joulumarkkinoista, joilta mukaan tarttuu ainakin hygge mieli.
Toissa sunnuntaina oli luntakin. Sopi hyvin syksyn pahimman krapulan taltuttamiseen, valkea metsä imaisi itseensä pahimmat edellisillan myrkyt pitkällä kävelyllä. Ensimmäistä kertaa lunta nähneet kaverit pyörittelivät lumiukkoja pikkulasten kanssa, minä tyydyin kuuntelemaan koskemattoman nuoskan narinaa askeleen alla.
Lähti yhtä nopeasti kun laskeutuikin, parissa hetkessä lumi oli mennyttä unta. Niin kuin minäkin.
