Säälittävä syksy
Löytyyhän sitä aikaa kirjoittaa kun paikallinen flunssapöpö pakottaa rauhoittamaan tahtia. Ei mikään kovin ärhäkkä, uskallan ulos nauttimaan petollisesti lämpimäksi tekeytyvästä auringosta. Mieli tekisi jo lenkkipoluille ja kiusaamaan käsivarsia crossfit-salin rekkitangolle, vielä kun saisi henkeä liman ja rään takaa.
Viikonlopun retki Fynin puolelle Odensehen ja Egeskovin linnaan meni myös pienessä tukkeessa, joka meinasi heijastua kiukkuiluna kanssamatkustajia kohtaan. Otsaonteloita alkoi pakottaa taudin lisäksi belgialainen paapominen ja espanjalainen aksentti, mutta eipä tuota suomalaista ja tsekkiläistä pikakävelyäkään juuri arvostettu viime minuutilla junaan juostessa. Muuten reissu sujui mukavasti, Odense osoittautui pieneksi kyläpahaseksi Aarhusin rinnalla ja perjantai-iltaisen kellarikapakan junttimeininki kauhistutti jopa tätä itäsuomalaisen juoppokulttuurin kasvattia. Kokemus sekin. Egeskov yllätti positiivisemmin, paikallisen aatelisherran linnan teemapuutarhat tarjosivat huikeat puitteet lounaspiknikille ja leppoisalle sunnuntaikäyskentelylle auringonpaisteessa.
Edellinen lauantai taas kului Legolandissa polvenkorkuisten valtakunnassa. Olin kuitenkin vähintään yhtä innoissani miniatyyrilegokaupungeista kuin nassikat hattarastaan, siellähän oli kaikkea Amsterdamista öljynporauslauttaan! Vaihtareita oli rahdattu Billundiin kaksi bussilastillista, hieman helpotti vaivaantunutta oloa vuoristoradan jonossa sen pakollisen asusteen puuttuessa.
Vähän koulusta. Toistaiseksi se on ollut sivujuonne tällä lomalla, mutta huomaan elämän painopisteen hivuttautuvan salakavalasti kohti kirjastoa lähinnä kavereiden esimerkkiä seuratessa. Monet ovat ihmeen innostuneita opiskelemaan, ymmärrä nyt sitten tuota. Olen kuitenkin pariin otteeseen saanut itseni kiinni kiinnostumasta etenkin tekijänoikeuskurssin kokeellisten taide-esimerkkien äärellä. Sen kyllä arvasin suosikikseni, enemmän yllätti etteivät kiperät ihmisoikeuskeissit ja päästösopimukset tuokaan heti unta silmään. Ehkä saatan jopa motivoitua ja kiinnostua uudelleen tästä koulusta, jota pari vuotta on tullut vedeltyä puolivillaisesti vasurilla. Myönnän että tutkailin jo kevään graduseminaareja vastoin aiempia suunnitelmia ja burnoutin uhkaa, hups.
Elämä on puolessatoista kuukaudessa alkanut asettua: hyvät kahvilat, lounassalaatit ja oikeat luentosalit löydetty. En näe kaupunkia enää kuin turisti, paitsi eilen kun eksyin ensimmäistä kertaa Fredriksbergiin ja tähyilin jälleen kerran hölmönä ylöspäin ihaillessani tanskalaisten ennakkoluulotonta ullakkorakentamista. Erikokoista aukkoa sinne ja tänne, kattokulmaa loivemmalle tai vaikka koko paketti kerralla puolitoista metriä ylemmäs. Olisi siinä KHO:n tuomareilla ihmettelemistä kun pikku säleikköikkunakin vaatii katselmusta.
Vaihtari-infossa esitetyn prosessiteorian mukaan kohta pitäisi tulla koti-ikävä, vielä ei ole näkynyt. Koko Helsingin ajatteleminen tuntuu kovin tylsältä, eihän siellä mitään uutta ole. Parin viikon päähän päivätty lentolippu tuntuu yhdentekevältä, mutta ehkä ehdin tässä vielä innostua tulevasta kotiexcursiosta. Enemmän houkuttaa sen jälkeinen Oslon keikka, eihän täällä ollutkaan tarpeeksi kallista.