En tiedä mitä menetän jos jään

Vaihtoblogi. Ei se omaperäisin idea, mutta hyvät taiteilijat kopioivat ja suuret varastavat, kuten jo PP aikanaan vekkulisti sanoi. Ei siis Perjantai-Pingviini, vaikka hän toinen suuri esikuvani onkin. Tällaisesta pikku matkapäiväkirjasta olen kuitenkin kesän ajan ajatusta kypsytellyt, helppona kanavana kuulumisten päivittelyyn ja oman vaihtokokemuksen tallentamiseen. Joten yritän, ilman paineita ja ennätystavoitteita. Katsotaan kauanko kestää.

 

Viikonlopun festaroinnin jälkeinen pudotus tuntui odotettua ilkeämmältä. Eivätkä syynä olleet kirvesmiehet kallon sisällä, vaan äkkinäinen havahtuminen kahden päivän kuluttua koittavaan lähtöön. En ole aloittanut pakkaamaan. En ole palauttanut apurahapaperia. En ole ostanut junalippua, enkä halua edes ajatella, mitä kaikkea muuta olen onnellisesti lykännyt koko levottoman kesän sinne kaukaiseen syksyyn. Nyt se on tässä enkä ole valmis. Ei vielä, ei vielä, ei vielä.

 

En keväällä vaihtoon hakiessa tiennyt miten paljon tätä nyt syksyllä tarvitsisin, enkä sitä miten paljon se nyt kauhistuttaa. Suloisen prokrastinaation lisäksi olen kesällä viettänyt aivan liikaa aikaa omien ajatusteni kanssa, eikä se ole ollut terveellistä. Etenkään kun seurana on ollut ikuisuusprojekti Rikos ja rangaistus sekä resuinen Raskolnikov, varsinainen malliesimerkki kehämäisten synkeyksien yksinäisestä hauduttamisesta. Ehkä samaistuin liikaa Rodion Romanovitŝin lamaannuttavaan pakokauhuun ja koen jotain samaa tässä viimeisinä odottelun päivinä.

 

Pakoon tässä olen vähän lähdössä. Pakoon hiljalleen urautunutta arkea ja niitä ajatuksia, jotka alkavat viattomina, mutta petollisesti ketjuuntuvat, sahaavat epäsäännöllisesti ja osuvat arimpaan paikkaan, tökkivät kuin kipeää paisetta, jota ei voi olla näpräämättä. Toiveena alkavalle vaihtokokemukselle olisi siis kaikkea uutta. Täyteen aikataulutettua elämää, puolihuolimattomia reissuja, huurteisia syysiltoja, ihania vaihtarikavereita ja tietysti komeita tanskalaisia.

 

Ehkä kuitenkin ihan kiva lähteä.