Viimeinen kuppi naamaan

Lentokentän kahvilassa soi PMMP ja Iisa, harkiten valittua itketysmusiikkia.

 

Suljen monta ikkunaa aukinaista kutsuvaa

Viikkoja vai vuosia, kerro niin jaksan sulkea.

 

Päivät käsistä valuu, silti odotan vaan

Kuinka pitkään hän haluaa jäädä uneksimaan.

 

Onneksi lähtöportti on vieressä ja pääsen pakenemaan ylitse pöllähteleviä tuntemuksia sinne heti kun voin. Paha kahvi jää pöydälle. Koneessa lähtökaiho vaihtuu tukahdetuksi raivoksi, kun ylienerginen pikkupoika huutaa tanskaksi, potkii selkään jatkuvasti ja keksii vielä alkaa hipelöimään penkin raosta. Nyt on pakko juoda kahvit loppuun, pomputtaa niin että läikkyy.

 

Löydän junaan. Ikkunan takana silmiinpistävän tasaista ja vihreää. Pelloissa eri palaneen sävyt, sympaattisten maalaistalojen tiilikatot punertavaa okraa. Yritän kuunnella tanskaa, en saa siitä selvää. Pelkään, että ylipainoinen matkalaukku tippuu hattuhyllyltä. Tuleekohan kohta kahvikärry?

 

Päivän jännittävin hetki: tuleva vuokranantajani hakee minut asemalta. Olen kuvitellut läpi kaikki kauhuskenaariot asunnottomuudesta sillan alla vuokraemännän osoittautuessa psykopaattihirviöksi, joten yllätyn aidosti hänen osoittautuessa ihanan ystävälliseksi ja vastaanottavaiseksi, ihan normaaliksi ihmiseksi. Ilta kuluu vuokranantajapariskunnan kanssa syödessä ja rupatellessa. Ihastelen asuntoa, en saa tarpeekseni tästä 1900-luvun alun peritanskalaisesta tiilitalosta enkä siitä aukeavasta merimaisemasta, jota rantautuvien purjeveneiden valkoisten kolmioiden muotoa Iceberg tavoittelee. Juodaan espressot, italialaisen vuokraemännän keittämä kahvi on heittämällä päivän paras.