Korttitalo hajoaa
Se tapahtui. Lopputekstien vieriessä Netflix ei laskenutkaan pitkiä sekunteja seuraavaan episodiin. Näytti vain kylmästi toisen sarjan mainosta. Eih. Mitä mä nyt teen? Mitä Claire tekee? Miten selviän seuraavaan annokseen asti?
Valta koukuttaa, läppärin ruudultakin nautittuna. YK:n päätöslauselmien pänttääminen maistuu mehukkaammalta kun kuvittelee sen taustalle sotkuisat juonittelut epämääräisine lehmänkauppoineen. Myös Suomen apaattinen politiikka saa uutta väriä kun mielikuvitusta vääntää ronskisti isommalle ja alkaa spekuloida lobbareiden ja poliitikkojen suhdekiemuroita ja takinkääntäjien vastaanottamien lahjuksentapaisten mittaa. Ja tietenkin valta kiinnostaa myös omassa elämässä, laimennettuna versiona ja vain hetkittäin ahnetta päätään kohottaen, mutta kuitenkin.
Käperryn sohvaan ja koitan hakea helpotusta vierotusoireisiin Hesarin viikon nettikirjasta, joka on Tommy Hellstenin Ihminen tavattavissa. House of Cardsista tutut aihepiirit hyppivät heti silmille. Hellsten kirjoittaa heikkoudesta, siitä miten uskallus olla heikko onkin todellista vahvuutta. Ja toisinpäin, korostettu vahvuus ja heikkouden halveksuminen osoittaa itse asiassa heikkoutta kohdata oma haavoittuvaisuutensa. En lähde avaamaan henkilökohtaista kokemustani asiasta, vaikka tämän hienon ajatuksen ympärillä on itselläni enemmän kuin riittävästi kehitettävää. Valitsen Frankin.
Frank Underwood jos kukaan halveksuu heikkoutta, ei voi sietää sitä ja elää muiden peloista ja vajavaisuuksista uuttamallaan vallan energialla. Ihanan kamala hahmo, epäinhimillisyydessään kiehtova ja peräänantamattomuudessaan pelottava. Kumma kyllä häiritsevintä on katsoa niitä lyhyitä humaaniuden pirskahduksia, jolloin tyranni näyttää hetken ihmiseltä, heikolta. Ja heti seuraavassa kohtauksessa Underwood katsoo taas jäisillä silmillään kameraan kertoen karmivan tyynesti kuinka aikoo tuhota tielleen asettuneen kollegan. En enää näe siinä epäkohtaa.
Vallasta on tullut hänelle pakkomielle, jonka vuoksi kaikki on uhrattava, rakkaimmat ja läheisimmätkin. Se on tanssia reunalla, loputtomalla kielekkeellä. Armotonta peliä, josta ei koskaan saa tarpeekseen. Niin pitkälle viety itsekkyys ei enää kuvota vaan vetää puoleensa, niin kamalalta kuin se kuulostaakin. Kiehtovaa on myös heikkouden kiihtyvä takaa-ajo, sen väistämätön läheneminen ja lopulta koittava tuho.
Heikkous tuli kylään jokin aika sitten. Tajutessani tilanteen koetin kerrankin ottaa sen rehellisesti vastaan enkä sysätä välittömästi sivuun vahvuudella, näennäisellä vallalla. No eihän se ihan niin mennyt. Vahvuus oli lopulta helpompaa, häiritsevien ajatusten yliajaminen nopeampaa kuin pysäyttäminen. Palaan Hellstenin kirjaan. Ehkä seuraavalla kerralla jarrut toimivat.